Kelan tietotarjotinSiirry sisältöön

Hyvinvointitalouden kahdet kasvot

Julkaistu 14.3.2022

Suomessa ja Euroopassa on viime vuosina tuotu julki näkemystä hyvinvointitaloudesta uutena poliittisen päätöksenteon johtotähtenä. Millaisesta hyvinvointitaloudesta silloin puhutaan – ja miten hyvinvointitaloudesta kannattaisi puhua kestävyysmurroksen vauhdittamiseksi ja kestävän hyvinvoinnin edistämiseksi?

Sosiaali- ja terveysministeriö, Euroopan unioni sekä OECD ovat viime vuosina lähteneet yhtenä rintamana edistämään hyvinvointitalouden ajatusta. Tällä hetkellä maassamme on käynnissä hyvinvointitalouden indikaattorien kehitystyö.

Professori Heikki Hiilamo totesi hiljattain blogikirjoituksessaan, että itseni ja Tuuli Hirvilammin kehittämän kestävän hyvinvoinnin teorian Having−Doing−Loving−Being -mallia voitaisiin soveltaa tässä ponnistuksessa. Jatkan tästä ja kysyn, millaista hyvinvointitaloutta mallimme voisi edistää.

Ennen kuin lähdetään kehittämään mittareita, on siis syytä keskustella lähtöoletuksista. Mistä puhutaan, kun puhutaan hyvinvointitaloudesta?

Erotan tässä kirjoituksessa yksinkertaisuuden vuoksi kaksi diskurssityyppiä. Ensimmäistä edustaa The Wellbeing Economy Alliance (WEAll), joka käyttää hyvinvointitaloudesta termiä ”wellbeing economy”.

Toista tyyppiä edustaa Suomen, EU:n ja OECD:n poliittis-hallinnollinen diskurssi, jossa käytetään muotoilua ”the economy of wellbeing”. Jo sanojen järjestyksestä voisi tehdä johtopäätöksiä näiden diskurssien prioriteeteista.

Suomen kielessä eroa näiden kahden muotoilun välille on vaikeaa tehdä. Kutsuttakoon siksi ensimmäistä diskurssia nimellä ”Hyvinvointitalous 1” ja toista nimellä ”Hyvinvointitalous 2”.

Hyvinvointitalous 1: hyvinvointia planetaarisissa rajoissa

Hyvinvointitalous 1 -diskurssi (wellbeing economy) perustuu siihen havaintoon, että nykyinen talousjärjestys ei ainoastaan heikennä hyvinvointiamme vaan myös vaarantaa ihmiskunnan eloonjäämisen. Siksi vallitseva lyhytnäköinen vaurastumis- ja kasvukeskeinen käsitys edistyksestä on korvattava kaukonäköisemmällä, holistisemmalla ja moniulotteisemmalla käsityksellä.

Diskurssissa esitetään, että osana tätä murrosta talouspolitiikassa on siirryttävä talouskasvun pönkittämisestä ihmisten ja planeetan hyvinvoinnin edistämiseen. Siihen tarvitaan hyvinvointitaloutta, jonka päämääränä on inhimillinen kukoistus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus terveellä planeetalla. Tällöin tärkeimmäksi edistyksen kriteeriksi nousee kollektiivinen hyvinvointi riippumatta siitä, liittyykö siihen talouskasvua vai ei.

Hyvinvointitalous 2: hyvinvointia talouskasvun rajoissa

Poliittis-hallinnollinen Hyvinvointitalous 2 -diskurssi (the economy of wellbeing) on kiinnostavaa luettavaa. Sen lähtökohdista löytyy samoja aineksia kuin Hyvinvointitalous 1:stä. Näihin kuuluu esimerkiksi STM:n mainitsema huoli ekologisesti kestävästä elämästä, kestävälle kehitykselle suodut maininnat ja ihmisen hyvinvoinnin nouseminen talouspolitiikan ytimeen.

Hyvinvointitalous 2 -diskurssin kompastuskivenä kestävyysmurroksen näkökulmasta on kuitenkin se, että diskurssi ottaa talouskasvun välttämättömyyden annettuna. Tämä näkyy esimerkiksi Euroopan unionin neuvoston hyvinvointitaloutta koskevissa päätelmissä (Neuvoston päätelmä hyvinvointitaloudesta, pdf), jotka perustuvat siihen näkemykseen, että ”hyvinvoinnin huomioon ottaminen on ratkaisevan tärkeää unionin talouskasvun ja tuottavuuden kannalta”. Vaikka hyvinvoinnin siis katsotaan olevan tärkeää ja ”itseisarvo”, se asettuu talouskasvun palvelijaksi.

Silmäänpistävää on sekin, että vaikka päätelmätekstissä esitetään, että ”kestävä ja osallistava talouskasvu” mahdollistaa ihmisten, yhteiskuntien ja planeetan hyvinvoinnin, ei luontoa eikä ekologiaa mainita asiakirjassa kertaakaan ja ympäristökin (luonnonympäristön merkityksessä) vain yhden kerran.

STM:n hyvinvointitalousdiskurssi kumpuaa samanlaisesta arvopohjasta. Siinä ”hyvinvoinnin lisääntyessä talous kasvaa” ja sen, ”mitä teemme talouskasvun eteen, pitää olla kaikkien ihmisten hyvinvointia lisäävää”. Ohittamaton lähtökohta on siis ponnistelu talouskasvun varmistamiseksi. Se, että hyvinvoinnin eteen voitaisiin tehdä jotain suoraan, vailla kiertoteitä, antamatta pikkusormea (ja sitä myötä koko kättä) talouskasvulle, on ajatus, joka ei kuulu tällaiseen puhuntaan.

STM:n hyvinvointitalouden kuvauksessa korostetaan, että päätöksenteon ytimessä on ihmisen hyvinvointi. Sallittakoon vielä kritiikki tällaista ihminen keskiöön -ajatusmallia kohtaan. Pyrkimys on toki tervetullut, jos sen sisältönä on se, että ihminen kaikessa haavoittuvuudessaan ja tarvitsevuudessaan kohotetaan talouskasvua tärkeämmäksi. Perustavammalla tasolla ajatusmalli on kuitenkin kyseenalainen, sillä juuri se tapa, jolla ihminen on koettanut edistää ihmisen hyvinvointia, on horjuttanut koko maapallosysteemin toimintaa sysäten maapallon geologisesta epookista toiseen eli holoseenista antroposeeniin.

Se, että tässä tilanteessa vieläkin puskettaisiin eteenpäin entisenkaltaisella ihmiskeskeisellä logiikalla, jossa luonto jää sivurooliin, lähenee sulaa hulluutta. Ihmisen roolia toimijana on kuitenkin edelleen syytä painottaa ja vaatia: ihminen on suistanut maapallosysteemin karmaisevaan nykytilaansa; pelastakoon lajimme siis sen, mikä pelastettavissa on.

HDLB-malli ja hyvinvointitalous

Kasvun varaan rakennettu hyvinvointivaltio on ollut osa sitä kehää (Kelan tutkimusblogi 2020, Syöksykierteestä hyvään kehään) , joka on johtanut nykyiseen ekologiseen kriisiin. Kuten yhdyssanakin kertoo, tavoitteena oli silti hyvinvointi. Kuinka todennäköistä on, että asiat muuttuvat radikaalisti, jos tähän asti vallinneen paradigman rajoissa pysytellen lisätään sanan ”talous” eteen sana ”hyvinvointi”?

Hyvinvointitalous 2 -diskurssi kiinnittyy entiseen paradigmaan. Sen sijaan niin Hyvinvointitalous 1 -diskurssi kuin kestävän hyvinvoinnin teoriakin edustavat toisenlaista paradigmaa, joka irrottautuu uskosta talouskasvun välttämättömyyteen.

Kestävän hyvinvoinnin teoria ei oleta, että talouskasvu tuottaisi hyvinvointia sen eri ulottuvuuksilla. Talouskasvu ei takaa kohtuullista toimeentuloa eikä vähenevää kulutusta (Having), merkityksellisen ja eettisesti vastuullisen tekemisen mahdollisuuksia (Doing), rakastavia suhteita muihin ihmisiin ja olentoihin (Loving) eikä liioin ihmisenä kasvamista ja sisäistä harmoniaa (Being). Pikemmin pätee päinvastainen seuraussuhde: kasvuun perustuva kulutuskapitalismi tuhoaa planeettaa, lisää ihmisten ja valtioiden keskinäistä kilpailua ja epätasa-arvoa, pakottaa suuren joukon ihmisiä merkityksettömiin ja luonnonvaroja tuhlaaviin töihin sekä kasvattaa mielenterveysongelmissa ja ilmasto- tai muussa ahdistuksessa kipuilevien ihmisten kalpeaa joukkoa (mutta lisää lääketeollisuuden varallisuutta).

Kestävän hyvinvoinnin teoriaa ei ole luotu lujittamaan sellaista politiikkaa, jossa hyvinvoinnin päämäärä ”ohjaa taloudellisen vaurastumisen kasvua”. Sen sijaan teoria on tarkoitettu politiikan uudelleensuuntaamiseen ja arvojärjestyksen selkeyttämiseen sekä osaksi sellaista hyvinvointipolitiikkaa, ekohyvinvointivaltiota tai hyvinvointitaloutta, joka ei enää perustu talouskasvupakkoon vaan pikemmin pakkoon ratkaista aikamme ekologinen kriisi kaikkien olentojen hyvinvointi turvaten. Se siis palvelee siirtymistä yhteiskuntaan, jossa planetaarisen hyvinvoinnin pyrkimys on integroitu erottamattomaksi osaksi kaikkea ihmisen toimintaa.

Tuula Helne
Johtava tutkija, Kela

Lue lisää:

Helne, Tuula & Hirvilammi, Tuuli (2019) Having, Doing, Loving, Being: Sustainable Well-being for a Post-growth Society. Julkaisussa E. Chertkovskaya, A. Paulsson ja S. Barca (toim.) Towards a Political Economy of Degrowth. Rowman & Littlefield International, 225−241.

Jaa tämä artikkeli

Jaa sivu Twitteriin Jaa sivu Facebookiin Jaa sivu LinkedIniin