Tutkittua tietoa vähimmäisetuuksien alhaisesta tasosta ja riittämättömyydestä on runsaasti. Lisäksi esimerkiksi SATA-komitean ehdotuksissa todetaan, että vähimmäisetuudet ovat jääneet 30 % jälkeen keskimääräisestä ansiokehityksestä viimeisen 20 vuoden aikana. Tämän kehityksen sekä harjoitetun veropolitiikan seurauksena tuloerot ovat kasvaneet ja köyhyys on syventynyt.
Sosiaalipoliitikon kysymys kuuluu, miksi tuloerojen on annettu kasvaa? Miksi vähimmäisetuuksien tasoa ei ole nostettu silloinkaan, kun valtiontalouden kassassa oli ylijäämää? Kysymys riittävästä vähimmäisturvan tasosta on haastava. Ratkaisut ovat ennen kaikkea poliittisia ja ne perustuvat enemmän arvovalintoihin kuin tutkittuun tietoon. Yhden kuvauksen ongelmavyyhdestä tarjoaa Osmo Soininvaara kirjassaan ”SATA-komitea – Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa?”.
Tässä kirjoituksessa nostan esiin yhden syyn matalan vähimmäisturvan taustalla: tuottavuusajattelun. Alhaiset vähimmäisetuudet ja niiden liittäminen entistä enemmän yksilön työmarkkina-asemaan liittyvät produktivistiseen hyvinvointivaltioon. Produktivistista hyvinvointivaltiota ohjaa tuottavuuden tavoittelu: kaiken pitää olla tuottavaa tai jopa taloudellisesti kannattavaa. Ihmiset nähdään työntekijöinä ja kuluttajina. Jopa sosiaaliturvajärjestelmän asiakkaiden ihmisarvo on yhteydessä siihen, miten asiakas pystyy osallistumaan työmarkkinoille tai kuluttamaan.
Tuottamattomat ihmiset ovat haitakkeita, joiden toimeentuloa ei haluta kustantaa yhteisistä varoista. He ovat ihmisiä, jotka ovat kokonaan yhteiskunnan elätettävinä. Eläkeläiset ovat julkisen talouden ongelma, vammaiset ovat kustannuserä ja työttömät ovat joukosta pudonneita luusereita. Kaikki nämä puhetavat kertovat siitä, miksi vähimmäisetuuksien tasoa ei ole nostettu.
Nuoret toimeentulotuen saajat tuntevat palkkatyön ja koulutuksen korostamisen nahoissaan, kun tuore eduskunnan päätös tulee käytäntöön. Kansanedustajat perustelivat toimeentulotuen leikkauksia sillä, että nuoret pitää saada töihin tai koulutukseen. Ongelmana on, että kaikki eivät siihen pysty. Kaikki meistä eivät ole samalla tavalla tuottavia. Meissä on paniikkihäiriöisiä, päihdeongelmaisia tai eri tavoin elämässä kolhiintuneita, jotka eivät pysty astelemaan tuottavuusajattelijoiden suurissa saappaissa. Osa meistä on syntymästään saakka vammaisia, jotka joutuvat elämään koko aikuisikänsä täyden kansaneläkkeen varassa.
Suomalaisen perustuslain mukaan jokaisella, myös tuottamattomilla henkilöillä on yhtäläinen oikeus välttämättömään toimeentuloon. Joillakin se menee suoraan suoneen ja toisilla lähtömaassa asuvien sukulaisten ruokaan. Suurimmalla osalla vähimmäisetuudet turvaavat kuitenkin juuri sen, mitä tarvitaan ihmisarvoiseen elämään: ravinnon, asunnon, vaatteet ja mahdollisuuden kuulua joukkoon. Kun produktivistisessa hengessä korostetaan aktivointia, kannustavuutta ja sanktioita, rajataan näitä edellytyksiä. Perusoikeuksista tulee ehdollisia, mikä ei ollut niiden alkuperäinen tarkoitus.
Kannustavuus on itsessään kaunis ajatus. Sekä hyvinvointivaltion kustannusten takia että inhimillisistä syistä on tärkeää turvata kaikille työ- ja koulutusmahdollisuudet. Keinot pitää kuitenkin harkita tarkoin. Soininvaara toteaa kirjassaan, että pakko ei toimi. Sosiaalityöntekijänä toimiessani ymmärsin myös, että yhteiskuntaa (sanan alkuosaa painottaen) ei voi rakentaa toisia kyykyttämällä. Pikemminkin ihmisten aktiivisuus ja osallisuus lisääntyy vapauksia ja toimintamahdollisuuksia lisäämällä.
Tuuli Hirvilammi
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi
Olen itse ollut niitä tuottamattomia ja elänyt yhteiskunnan pienimpien varojen turvin oltuani ensin tuottava yhteiskunnanjäsen ennen sairastumistani. Sairastumiseni kohdassa en osannut hakea apua enkä itse hoitaa asioitani, joten etujani en myöskään silloin saanut lunastettua, niitä joita maassamme aktiivisesti kokoajan kehitetään. Millaisia esteitä minulla sitten oli kun halusin palata tuottavaksi? Hyvin alhainen tulotasoni jumitti minut kotiini. Syömättömänä en jaksanut tehdä mitään, pesemättömänä ja hoitamattomana en kehdännut liikkua mihinkään ja kaikki tekeminen, se aktivoiva, innostava vaati rahaa. Vaikkei paljon, niin tilanteessa, jossa rahaa ei ole yhtään, on vaikea käyttää sitä yhtään. Sosiaalinen elämäni kuoli kokonaan, sisäisen mutta myös ulkoisen tilanteeni takia. Köyhyys passivoi, eikä se todellakaan ole mikään unelmaolotila ja vapaa valinta meille kaikille sitä eläneille. Voisiko siis rahallisella panostuksella tukien määrään ollakin se aktivoiva vaikutus… ainakin heillä, jotka haluavat yrittää muuttaa tilannettaan ja tulla taas osaksi tuottavaa yhteiskuntaa. … jos se sitten on se missä yhteiskuntamme hyvinvointi elää, tuottavuus.
Kiitos kirjoituksestasi! Nostit esiin todella tärkeän pointin, kun mainitset lopuksi rahan aktivoivan vaikutuksen. Ansiotyön puolella ja yritysmaailmassahan hyvin ymmärretään, että palkankorotukset ja optiojärjestelyt aktivoivat ja kannustavat työntekijöitä ja omistajia. Miksi sitten vähimmäisetuuksien varassa eläviä ihmisiä kannustetaan leikkaamalla entisestäänkin pieniä tukia? Kannustinvaikutukset nähdään käänteisesti.
Lopuksi myös osuvasti kyseenalaistat sen, onko tuottavuuden tavoittelu ylipäätään hyvinvointia lisäävää. Voihan olla, että tuottavuuden tavoittelu pikemminkin vähentää hyvinvointia.
Juu, eikä työttömiä kannusteta ottamaan vastaan pätkätöitä vaan ”rangaistaan” sovittelemalla päivärahaa tai alentamalla suhteettoman suurella prosentilla toimeentulotukia ym…eikä pidä unohtaa että paperisota jonka muutama työpäivä aiheuttaa on työlästä…
Enpä ihmettele että työttömän ei välttämättä huvita ottaa (lyhytaikaisia) töitä vastaan kun kotona olemalla tienaa lähes saman. Niin, ja jos korvaus menetetystä vapaa-ajasta on liian vähäinen niin ketä työnteko kiinnostaa?