Tarina ”hyvin onnellisesta nuoresta tytöstä, joka odottaa valoisaa ja upeaa tulevaisuutta”

Created with Sketch. 4.2.2020
Created with Sketch.
Veilahti Antti

Jaa

Elämme erilaisten kriisien yhteiskunnassa. Yksilötasolla nuorten masennus ja ahdistushäiriöt mutta myös neuropsykiatriset pulmat kuten ADHD ja autismikirjon häiriöt ovat viime vuosina selvästi lisääntyneet. Samalla nykytalous esittäytyy sarjana kriisejä – niin finanssimaailmassa kuin myös ympäristön turmeltumisen näkökulmasta. Ilmastokeskustelun 17-vuotiaan supertähden Greta Thunbergin perheen kirjoittama kirja auttaa hahmottamaan sitä, miten nämä erilaiset nyky-yhteiskuntaa kohtaavat uhat näyttäytyvät tämän päivän nuoren elämässä.

 

Puolisoni dyykkasi joululomalla talomme roskakatoksesta Greta Thunbergin perheen vastikään kirjoittaman kirjan Sydämen asioita: perhe ja planeetta kriisissä (Tammi 2019). Mietin joskus, kehittyykö Thunbergista sometuote, jota konferensseissa lentelevät kosmopoliitit kuluttavat Twitter-tileillään lentokenttien odotusauloissa. Kirja voisi toimia hyvänä markkinointikanavana.

Sellainen tämä kirja ei kuitenkaan ole. Sen sijaan, jos kirjaa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se on persoonallinen. Se kahmaisi minut heti mukaansa. Usein ilmastofaktoja tarjoillaan irrallisina, kylmiksi jäävinä faktoina, mutta Thunbergin perhe-elämällä maustettuna tuomiopäivän pasuunat sointuvat aivan eri merkityksessä.

Kirja ei olekaan vain kuvaus lapsiperheiden arjen kaoottisuudesta, äidin kansainvälisestä oopperalaulajan urasta, sähköautoilusta ja ilmastomissioon kasvamisesta. Ennemminkin se on kirja siitä, kun lapsiperheitä kannattelevat elämänhallinnan struktuurit romahtavat.

 

”Perhe ja planeetta kriisissä”

Greta Thunberg syö aamupalaksi 1/3 banaania, aikaa kuluu 53 minuuttia. Koulunkäynti ei suju, hän ei puhu vieraille pariin vuoteen. Pikkusisko Beata saa suunnattomia raivareita, hänelle asetetaan diagnoosiksi ADHD. Beata menee isänsä kanssa lomamatkalle Italiaan mutta vaatii päästä takaisin seuraavana päivänä. Greta laskee, että päivämatkasta hiilidioksidipäästöjä syntyi noin 5 000 kg. Ne kompensoidakseen tulisi esimerkiksi roskia lajitella lähemmäs sata vuotta.

Äiti kysyy Gretalta kirjoittaessaan, ”mitä tähän tulisi laittaa”. Gretan mukaan lentäminen on kaikkein typerintä, mitä yksittäinen ihminen voi ilmastonäkökulmasta tehdä. Äiti taas pyörtyy kymmeneksi minuutiksi oopperan takahuoneessa yleisön odottaessa esityksen alkua. Teatterikoulussa hänellä oli niin monta rautaa tulessa, että muut oppilaat ottivat hänet puhutteluun. Isä luopuu omasta näyttelijänurastaan, kun perhe muuttaa parin kuukauden välein äidin oopperaproduktioiden perässä kaupungista ja maasta toiseen. Greta ja Beata lentävät mukana.

Vastikään äiti tajusi hakea itselleen ADHD-diagnoosin. Äiti käy esiintymässä 8 miljoonalle ihmiselle Japanin televisiossa ja tajuaa paluumatkalla työnsä mielettömyyden. Tuhannen vuoden päästä ainoa jälki heistä on Airbusin moottorista tuprunnut hiilidioksidi.

Äiti päättää lopettaa lentämisen. Greta keksii mennä raatihuoneen eteen koululakkoon ja tapaa ilmastoguruja. Greta istuu yleisössä ja hänelle esitetään kysymys. Äiti säikähtää. Gretan puhekyky kuitenkin palaa.

Hän puhuu miljoonille ihmisille.

 

Psykiatristen patojen purkamista

Kirja itsessään on pitkä tapahtumisen tulva. Se ei ole yksi tarina neljästä vaan neljä tarinaa yhdessä. Välillä kronologinen, välillä temaattinen. Sillä ei ole yhtä teemaa vaan tuhat tasoa. Se on kuin aikalaisdiagnoosi, nykytalous pienoiskoossa. Lentoja sinne, lentoja tänne. Kriisejä ja tulipalojen sammuttamista. Uusia keksintöjä, sähköautoja ja syyllisyyttä. Jatkamista ja yrittämistä, putoamista ja luopumista.

Mutta kirja tarjoaa myös prognoosin, ennusteen. Lopulta lentokone jää maahan. Pato purkautuu. Greta Thunberg saa puhekykynsä takaisin.

Kaikkien nuorten prognoosi ei ole yhtä toiveikas. Kirjan kuvaukset Thunbergin masennuksesta, syömishäiriöstä, mutismista ja pakko-oireisesta häiriöstä ovat nuorisopsykiatrisessa erikoissairaanhoidossa jokapäiväisiä ilmiöitä.

Samalla tapa hahmottaa tällaisia ongelmia juuri neuropsykiatrian kautta kuvastaa psykiatrian asemoitumista yhä vahvemmin neurobiologisen painotuksen suuntaan, kuten Nikolas Rose ja Abi-Rached ovat kuvanneet kirjassaan Neuro—The New Brain Sciences and the Management of Mind. Esimerkiksi Thunbergin kohdalla koulupsykologi otti esille jo alkuvaiheessa, että hänen ongelmissaan voisi olla kyse autismikirjon ongelmista, vaikka hänen äitinsä suhtautui ajatukseen aluksi epäuskoisena.

Itsekin havaitsin nuorisopsykiatrisilla tutkimus- ja hoito-osastoilla työskennellessäni, että suunnilleen joka toisella potilaalla epäiltiin heti alkuunsa neuropsykiatrisia piirteitä. Vaikka perinteisesti voimakas samastuminen esimerkiksi hyvin epätavallisiin ja kaukaisiin kohteisiin, kuten vaikkapa Orionin tähtisumuun, on nähty merkkinä Asperger-tyyppisestä oireilusta, nykyään obsessiot ja joustamattomuus paljon lähempänä nuoren elämänpiiriä olevien teemojen, kuten videopelien, yhteydessä voidaan nähdä merkkeinä neuropsykiatrisista piirteistä.

Neuropsykiatrinen diagnosointi onkin muuttunut merkittävästi viime vuosikymmeninä. Kun 1980-luvun Yhdysvalloissa noin yksi 2 500 lapsesta sai autismikirjon diagnoosin, vuonna 2012 suhdeluku oli 1:88. Suomessa sama näkyy esimerkiksi nuorten työkyvyttömyyseläkkeiden ja vammaistukien diagnooseissa tai vaikkapa lapsille autismikirjon oireiden vuoksi syötettyjen psykoosilääkkeiden käytön lisääntymisenä.

Diagnoosilla on toki käytännön merkitystä, koska niiden turvin esimerkiksi koulu voidaan velvoittaa tekemään erityisjärjestelyjä. Samalla voidaan kysyä, onko diagnoosista tullut välttämättömyys erilaisuuden kohtaamiselle. Onko diagnoosien yleistymisen takia haastavasta, omaehtoisesta temperamentista tullut lääketieteellinen häiriötila? Ja onko kyse todella toimintakyvyn laskusta vai eroista siinä, kenen näkökulmasta toimintaa arvioidaan? Esimerkiksi Thunbergilla on ollut varmasti paljon enemmän annettavaa maailmalle kuin monella ’neurotyypillisellä’ ikätoverilla.

 

Ilmastosyyllisyysahdistus

Mutta kun puhe kääntyy neuropsykiatrisiin diagnooseihin, katse suuntautuu lasten ja nuorten biologisiin eroihin sosiaalisten ongelmien kustannuksella.  Esimerkiksi jatkuva muuttaminen maasta toiseen voisi tutkimusten valossa hyvinkin olla yhteydessä masennusoireisiin tai pakko-oireiseen häiriöön.

Silti asperger-diagnoosi antaa usein ikään kuin ’selityksen’ monenkaltaisille oireille. Ai siitähän se siis johtui — vanhemmat ja koko hoitojärjestelmä voivat huokaista helpotuksesta. Ei tarvitse tuntea syyllisyyttä. Ei edes silloin, kun vaikkapa yläasteikäistä koulussa pahoinpideltyä tyttöä raahataan psykiatriseen sairaalaan leposide-eristykseen kiukkukohtauksen seurauksena. Vaikka esimerkki on hypoteettinen, vastaavia tapauksia on ollut myös suomalaisessa nuorisopsykiatriassa.

Nikolas Rosen mukaan psyko-diskurssit ovat kehittyneet vastauksena liberaalin hallinnan ongelmiin. Leima lyödään lapsen otsaan sen sijaan, että pohdittaisiin sitä, miksi ympäristö ei pysty huomioimaan erilaisuutta. Liberalismi korostaakin yksilöllisyyttä, ei yksilöitä.

Samanlainen tendenssi on nähtävissä ilmastoahdistuksen suhteen. Ilmastokysymyksistä puhutaan yhä enemmän, mutta samalla ollaan huolissaan syyllistymisestä. Syyllisyyden kokeminen ”pelkästä olemassaolosta”, kun valtaosa elämämme kannalta välttämättömästäkin kulutuksesta perustuu uusiutumattomien energianlähteiden käyttöön, koetaan ”ahdistavana” tai psykologien käyttämin termein ”lamauttavana”. Se ei oikein sovi liberaaliin ajatteluun. Psyykkisen sopeutumisen merkitystä ei ole syytä vähätellä, mutta onko sekään kypsää sopeutumista, jos lamautumisen pelossa vähennämme päästöjä vain kursorisesti?

Thunbergin puheet päästöjen 90 %:n vähentämistarpeesta — vieläpä välittömästi — saattavat pelottaa monia, mutta hänelle itselleen toimintamme ympäristövaikutusten tiedostaminen ei edusta lamaantumista vaan päinvastoin. Hän on perustanut kansanliikkeen. Hän on alkanut puhua. Enkä itsekään koe mitenkään erityisesti lamaantuneeni, vaikka koin kirjaa lukiessani monta pistoa sydämessä.

Miten voisimmekaan lamaantua, kun olemme olleet lamaantuneita käytännössä alusta asti? Emme ehkä yksilöinä: voimme toki lajitella roskia, vaihtaa sähköautoon ja ennen kaikkea lopettaa lentämisen. Yksittäisinä maina voimme pyrkiä hiilineutraalisuuteen (unohtaen Kiinasta tilattujen tavaroidemme ja kansainvälisten lentojemme hiilijalanjäljen). Mutta globaalilla tasolla päästöt yhä kasvavat, vaikka kasvihuoneilmiö on ollut tuttu jo 1910-luvulta lähtien. Yhä edelleen kansainvälisen lentoliikenteen ennustetaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2040 mennessä. Globaaliin ongelmaan tarvittaisiinkin globaaleja ratkaisuja.

 

Liberalismin jälkeen

Tässä lienee yksilöiden ilmastovastuuta peräänkuuluttavan liberalismin paradoksi: sana globaali viittaa maapallon sulkeutumiseen ja elämän rajallisuuteen. Se ei oikein sovi yhteen liberalismille ominaisen avoimuuden topologian kanssa. Avoimuus on menestynyt niin hyvin, että se on kasvanut omiin rajoihinsa.

Reaktiona modernin, teollistuneen yhteiskunnan rajoihin kapitalismista on Fukuyaman Historian lopun (1992) jälkeen tullut erilaisten rahoituskriisien ja tulipalojen sammuttamista. Esimerkiksi vuoden 2009 finanssikriisiin ratkaisu oli rahallinen elvyttäminen, vaikka se olisi tarjonnut mahdollisuuden kiinnittää huomion kauppataseiden epätasapainoon ja kertakäyttökulutukseen. Globaali talousjärjestelmä on kuin kaikkiin suuntiin sinkoileva vanhempi, joka huomionkaipuussaan ei ymmärrä, mikä ahdistuneita lapsia vaivaa. Samalla puhe suurista kertomuksista löytyy enää populistien puolueohjelmista.

Jos tavikset ovat olleet voimattomia siitä asti, kun ruotsalainen tiedemies August Arrhenius esitti teorian hiilidioksidin vaikutuksesta kasvihuoneilmiöön vuonna 1896, ehkä tarvittava muutosvoima löytyy erilaisista.

Nyt tarvitaan uusia kertomuksia. Ei suuria kertomuksia, mutta suurempia kuin ilmastonmuutos. Suurempia kuin fossiilinen talousjärjestelmämme. Suurempia kuin se maailma, jossa nyt elämme. Syy sille, että elämä on elämisen arvoista syyllisyydestä ja luopumisesta huolimatta.

 

 

Antti Veilahti
tutkimuspäällikkö, Kela
etunimi.sukunimi@kela.fi
Twitter: @veilahti