Klikkaustiedettä

Nykyinen tieteellisen kirjoittamisen kulttuuri on johtanut siihen, että yhteiskuntatutkimusta hallitsevat suurten teemojen sijaan Twitter-tykitykseen sopivat mikrokysymykset.

Nuristessani tieteellisen kirjoittamisen surullisesta tilasta olen toisinaan kokenut oloni yksinäiseksi. Lokakuussa järjestetyt Tiedejulkaisemisen päivät antoivat jupinalle uutta puhtia. Tulkitsen niiden antia tästä ehdottoman subjektiivisesta näkökulmasta.

Aikajänteen lyheneminen ja huomiotiede

Vanhaan kunnon aikaan kirjallisella ilmaisulla oli itseisarvo. Ei enää: nykyisessä suoritusyhteiskunnassa myös kirjallisista töistä on tullut suoritteita.

Kilpajuoksu rahoituksen saamiseksi ja maineen kasvattamiseksi johtaa siihen, että tutkimuksia on tehtailtava paljon ja ripeästi. Siksi niiden ei ole toivottavaa olla liian pitkiä. Parhaimpia olisivat yhteen twiittiin tiivistettävät selosteet. Tärkeintä on määrä, ei laatu. Toivottavaa on myös saada mahdollisimman paljon klikkauksia sekä herättää pöhinää somessa. On näyttävä mediassa. On oltava ”ketterä”.

Muistelen haikeana Anders Petersenin kehotusta pohjoismaisen nuorisotutkimuksen päivien pääpuheenvuorossa: jos kuulet jossain sanan ketterä, ota jalat allesi.

Kevytlukemista ja kevyttutkimusta

Liian vaikeita ei tekstien tule olla. Kuten Vastapainon Kimmo Jylhämö alustuksessaan sanoi, liian oppineet yksilöt ovat aika hankalia tyyppejä mediassa ja yhteiskunnassa. Vallitsee kirjavihamielisyys. Näin on kenties myös tutkijapiireissä. ”Kukaan ei enää lue kirjoja kannesta kanteen”, valisti eräs tutkijaystäväni minua. On siirrytty silmäilylukemiseen, niin kuin Ulla Järvi Suomen tiedetoimittajien liitosta päivillä totesi.

Nopean tuottamisen vaatimukset ovat luontaisesti kirjojen kirjoittamiselle vastakkaisia. Kuten Jylhämö kiteytti, kirjan kirjoittaminen vaatii käsitystä omasta tieteenalasta, kirjan paikasta siinä sekä monografista ajattelua.

Näiden kehittyminen vaatisi syventymistä ja aikaa, ja sitähän ei enää ole. En tosin tiedä, miksi: vuorokaudessa on edelleen 24 tuntia ja viikossa 7 päivää. Aika ei ole kadonnut mihinkään. Se kuitenkin tungetaan täyteen kaikenlaista silppua ja sälää, koska yhteiskunnan ja tieteen tuotantotavoitteet niin sanelevat.

Monografista ajattelua ajetaankin alas kovalla kädellä: nyt kysyntä kohdistuu tuotoksiin, joiden asetelma on riittävän yksinkertainen tiiviiseen, nopeatempoiseen viestimiseen. Kaikista näistä syistä, Jylhämön ja itsenikin mukaan, yhteiskuntatutkimusta hallitsevat mikrokysymykset pikemminkin kuin isot yhteiskunnalliset teemat.

Näin vieläpä aikana, jolloin kohtaamme ennennäkemättömän suuria ja olemassaoloamme uhkaavia yhteiskunnallisia ja globaaleja ongelmia.

Luota muihin

Koska tutkijoilla ei enää ole aikaa pohtia asioita, on turvallisempaa siteerata muita. Jos on epävarma omasta ajattelustaan, on syytä viitata mahdollisimman moneen muuhun tutkijaan (jotka luultavasti ovat yhtä kiireisiä ja huolimattomia).

Kimmo Jylhämö kertoi omasta kokemuksestaan lähteiden käytön räjähtäneen 1990-luvulla: aikaisemmin riitti muutama viite, mutta nyt lähteitä on sivukaupalla. Pitäähän tutkijan osoittaa lukeneensa (= silmäilleensä) tähtitieteellisen joukon tekstejä sen sijaan, että olisi syventynyt joihinkin keskeisiin ajattelijoihin tai klassikoihin (muutamaan tähteen). Vaikka on luonnollisesti hyvä seurata oman alansa tutkimusta, ylenpalttisen viittaamisen vaarana ovat pinnallisuus ja hudit: vilkaistaan otsikot ja tiivistelmät, jolloin jotain oleellista tutkimuksen sisällöstä jää todennäköisesti ymmärtämättä, puhumattakaan siitä, että oma ajattelu jää puolitiehen.

Olen kuullut sitäkin, että lähteet eivät saisi olla liian vanhoja. Max Weber ja muut: so last season!

Tärkeää on myös kirjoittaa formaatin mukaisesti. Se toki helpottaa kirjoittajan urakkaa. Siksi monet artikkelit ovat, jälleen Jylhämöä lainaten, kuin robotin kirjoittamia. Ehkäpä tekoälyn myötä tähän suuntaan ollaankin menossa.

Olen tavannut luonnehtia itseäni sulkakynätutkijaksi. Sellainen ei ole tätä päivää. Ei se mitään, en ole minäkään.

Viis suomesta

En ollut päivillä ryhmässä, jossa olisi käsitelty suomen kielen nykytilaa. Jupisen siksi vielä hieman itsekseni: käsikirjoituksia tutkaillessani olen havainnut, että suomen kielen taju on kadonnut taivaan tuuliin. Eikä kyse ole vain pilkunviilauksesta vaan ilmaisusta laajemminkin: aivan liian usein kielenkäyttö on sekavaa ja toisteista. Syy on selvä: kielen hiominen on pirullisen hidasta ja haittaa suoritteiden keräämistä. Vielä täsmällisemmin: ajattelu on hidasta.

Väliäkö ilmaisulla, toisaalta: suomeksihan ei ihmisen, joka haluaa huippututkijaksi huippututkijan paikalle, kannata juuri kirjoittaakaan (jollei twiittejä lasketa). Eikä kukaan sitä paitsi ehdi lukea julkaistuja tekstejä huolellisesti. Ihan sama, teinejä siteeratakseni.

Täysin yhdentekevää ei kuitenkaan ole, kirjoittaako lainkaan suomeksi vai ei. Suomeksi kirjoittamisella on paikkansa, jos haluaa vaikuttaa omaan yhteiskuntaansa ja tavoittaa myös tiedemaailman ulkopuoliset ihmiset; ne, jotka valitsevat päättäjät kunnanvaltuustoihin ja eduskuntaan rakentamaan parempaa tai huonompaa tulevaisuutta.

Korjausliike?

Mitä sitten tehdä yhteiskuntatutkimusta ja yhteiskuntaa kohentaakseen?

Hidas julkaiseminen ja suomeksi kirjoittaminen ovat nykyisessä tiedemaailmassa henkilökohtaisia uhrauksia. Toisaalta yhteiskunnassa tarvittaisiin kiireellisesti toimia tulevaisuutemme turvaamiseksi. Juoksemme kelloa vastaan, mutta edistääkö klikkaustiede yhteiskunnan kurssinmuutosta? Miten mahdollistaa samanaikaisesti rauhallinen pohdinta ja nopea toiminta?

Tarvitaan tilaa laadukkaalle tutkimukselle ja sen rinnalle henkilökohtaista panosta yhteiskunnan muuttamiseksi. Missä viipyy esimerkiksi aikuisten ilmastolakko? Nyt jos koskaan tarvitaan kapinamieltä.

Tuula Helne
Tutkimusjulkaisujen päätoimittaja, johtava tutkija
Kela

etunimi.sukunimi@kela.fi