Nuorten ”normaali” paine johtuu yhteiskunnasta

Nuorten mielenterveysongelmien lisääntyminen on yleispohjoismaalainen ja jopa yleismaailmallinen ilmiö. Nuoriin kohdistuu kilpailuyhteiskunnissa kasvavia paineita, joita ahdistava maailmantilanne kärjistää entisestään. Avuksi tarjotaan terapiaa, kuntoutusta tai lääkitystä. Entä jos katse suunnataan yhteiskuntaan?

Hiljan päättyneessä pohjoismaisessa nuorisotutkimuskonferenssissa Aarhusissa kävi selvääkin selvemmäksi, että nuorten mielenterveyden heikentymistä ja lukiolaisten ja yliopisto-opiskelijoiden stressiä koskeva keskustelu ei suinkaan ole vain suomalainen ilmiö.

Nuorison mielenterveyden häiriöt ovat mediahuomion keskiössä maasta toiseen, ja median lisäksi nuoria ympäröi ammattimaisten kommentaattoreiden armeija. Kuten yksi pääpuhujista, professori Geoffrey Hunt totesi, itse konferenssikin oli yksi tällainen huolenilmaus.

Kaikkeen löytyy diagnoosi

Toinen pääpuhuja, Anders Petersen Aalborgin yliopistosta tarkasteli nuorten mielenterveyden heikentymistä tavanomaisesta poikkeavasta näkökulmasta.

Hän tarjosi ilmiölle erilaisia selityksiä: Voisivatko ongelmat selittyä sillä, että normaali, elämään kuuluva suru on patologisoitu depressiiviseksi häiriöksi? Onko elämän väistämättömät vastoinkäymiset ylimedikalisoitu? Onko lisääntyneiden mielenterveyden häiriöiden taustalla diagnostisen kulttuurin nousu ja diagnostisen sanaston saama vahva institutionaalinen asema?

Tilannehan on usein se, että saadakseen apua nuoren on ensin saatava diagnoosi.

Aina stagella

Keskeisimmäksi Petersenin sanomaksi nousi, että olemme yksilöllistäneet ongelmat, joiden syy on rakenteellisissa tekijöissä.

Elämme suoritusyhteiskunnassa, jossa nuorten − ja meidän kaikkien − on jatkuvasti osoitettava erinomaisuuttamme. Kuten eräs Petersenin tutkimuksen fokusryhmähaastatteluihin osallistunut nuori sanoi, ok-tasoinen suoritus ei riitä; kaikki tietävät, että se merkitsee samaa kuin kilpailussa häviäminen.

Sosiologi Erving Goffmanin ilmausta lainaten Petersen totesi, että nuorilta puuttuu bäkkäri. On aina oltava näyttämöllä, ilman mahdollisuutta siirtyä hetkeksi sivummalle hengittämään ja olemaan oma itsensä.

Nuoren to do -lista

Petersen listasi ominaisuuksia, joita nuorten – ja epäilemättä meidän kaikkien − on suoritusyhteiskunnan normien mukaan edustettava: joustavuus, monilahjakkuus, sopeutuvaisuus, liikkuvuus, monipuolisuus, ketteryys, ennakkoluulottomuus, myönteisyys, sosiaalisuus, rohkeus, rentous, päättäväisyys, määrätietoisuus…

Trine Wulf-Andersen Roskilden yliopistosta nosti esiin saman asian esitellessään opiskelijaelämää koskevaa projektiaan. Yliopisto-opintoihin kuuluu kuva ”oletetusta opiskelijasta”, käsitys siitä, millainen opiskelijan pitäisi olla. Siihenkin liittyy adjektiivivyöry: on oltava vahva, pätevä, itsenäinen, työnantajia houkutteleva…

Wulf-Andersenin mukaan opiskelijoiden ongelmat kumpuavat näistä oletuksista pikemminkin kuin opiskelijoiden mielenterveydestä sinänsä. Luettelo ja sen kaikkien ominaisuuksien hankkimisen prosessi on loputon. Tavoitetta on mahdotonta saavuttaa, ja siksi nuori ahdistuu kuunnellessaan päänsisäisen äänensä taukoamatonta kysymystä: olenko tarpeeksi hyvä?

Konkreettisesti tämä näkyi Petersenin mukaan 10 000 tanskalaiselle yliopisto-opiskelijalle lähetetyssä kyselyssä, jossa 40 % vastanneista kertoi kokevansa päivittäistä stressiä.

Ongelmien yksilöiminen hallinnan muotona

Uusliberalismin hengen mukaisesti yksilöt vastaavat itse onnistumisistaan ja epäonnistumisistaan. Petersenin näkemys oli, että kyseessä on hallinnan strategia: jos ei täytä vaatimuksia, kohtalona on syrjäytyminen.

Tähän tulokseen tulin itsekin taannoin väitöskirjassani: syrjäytyneeksi leimautuminen on uhka, joka pitää ihmiset tehokkaasti yhteiskunnan rattaistossa.

Epänormaali yhteiskunta

Ehkäpä ikävintä Petersenin tutkimustulosten kuuntelussa oli se, että haastatellut nuoret pitivät psyykkistä kärsimystä nyky-yhteiskunnassa elämisen luonnollisena osana. On tuskastuttavaa, että nuorten – ja meidän muiden – rakoilevan mielenterveyden ratkaisuksi tarjotaan lääkitystä tai terapiaa ilman pyrkimystä muuttaa yhteiskunnan perusasetuksia.

Ilmastonmuutoksen tuottamasta ahdistuksesta Petersen ei puhunut. Nimenomaan sen suhteen pätee Ylioppilasteatterin toissatalvisen Järkeni ei riitä -esityksen terapeutin vastaus ympäristöhuoltaan purkavalle nuorelle: ahdistuminen on ihan normaalia.

Tuula Helne
Johtava tutkija, tutkimusjulkaisujen päätoimittaja
Kelan tutkimusyksikkö
etunimi.sukunimi@kela.fi