Osallistuinpa hyisenä helmikuun iltapäivänä Tilastokeskuksen Talous ja hyvinvointi -seminaariin. Tilaisuudessa lanseerattiin laitoksen uusi lehti, jossa yhdistyvät aiemmat Tieto&trendit- ja Hyvinvointikatsaus -lehdet. Seminaarin avannut tilastojohtaja Riitta Harala kertoi, että näin haluttiin yhdistää myös taloudellisten ja hyvinvointiin liittyvien kysymysten tarkastelu.
Tällainen yhdistämisinto taitaa olla trendikästä, sillä viime vuoden lopulla ilmestyi SOSTEn kokoomateos nimeltä ”Hyvinvointitalous”. Sen johdannossa hyvinvointitalous määritellään kestäväksi hyvinvoinnin ja talouden väliseksi tasapainoksi: hyvinvointitaloudessa voivat hyvin sekä ihminen että talous.
Kirjoitin teokseen itsekin, joten lienen jäävi arvioimaan sitä paitsi ilmaisemalla tyytyväisyyteni tärkeiden kysymysten esittämisestä. Koska kirjan toivottiin vauhdittavan keskustelua ”hyvinvoinnin ja talouden tasavertaisesta suhteesta”, tartun arvioinnin sijaan tähän.
Aluksi kolme pointtia.
Ensinnäkin: hyvinvointi on ihmisen toiminnan päämäärä, kun taas talous on keino tähän päämäärään pääsemiseksi. Nämä asiat eivät siis voi mitenkään olla tasavertaisessa suhteessa, vaan hyvinvoinnin tavoitteen tulisi olla ensisijainen.
Toiseksi: vain ihmiset, muut eläinlajit ja elävät olennot voivat hyvin tai huonosti. Vallitsevassa kielenkäytössä taloutta lepytellään kuin Vanhan testamentin närkästynyttä jumalaa konsanaan. Talous ei siitä huolimatta ole subjekti: sillä ei ole kokemuksia ja tuntemuksia, joista meidän tulisi kantaa huolta.
Kolmanneksi: tasapainoyhtälö on puutteellinen. Ei ole järkevää puhua vain hyvinvoinnista ja taloudesta, vaan tähän on lisättävä kolmas ja tärkein asia: hyvinvoinnin perustana oleva luonto.
Kirjan Finlandia-talolla järjestetyn julkistamistilaisuuden parasta antia oli ulkoministeri Erkki Tuomiojan puhe. Hän tähdensi, että hyvinvoinnin mittaamista ei voi eikä tule erottaa kestävän kehityksen mittaamisesta. Mannaa korville oli myös kuulla poliitikon sanovan, että hurjakaan bkt:n kasvu ei takaa kestävää kehitystä. Keskeinen ongelma onkin Tuomiojan mukaan se, että talouskasvuun pyrkivä globaali talousjärjestelmä hyödyntää maapallon ekosysteemejä yli niiden kestokyvyn.
Julkistamistilaisuudessa jaettiin kangaskassit, joihin on painettu teksti ”Hyvinvointi on vakaasti tuottava investointi”. Kassista kiitos, mutta iskulauseesta ei. Taas meitä viedään talouden narussa. Hyvinvointi on arvokasta sinänsä. Sitä ei tarvitse oikeuttaa tuottavuudella tai millään muullakaan.
Hyvinvoinnin investointiluonnetta korostettaessa on varmastikin haluttu luoda vaihtoehto sellaiselle ajattelutavalle, jossa hyvinvoinnin turvaaminen nähdään lähinnä kulueränä. Lähtisin silti muuttamaan tätä ajatusmallia keskustelulla sitä, mitä hyvinvoinnilla tarkoitetaan. Jos hyvinvointi samastetaan aineelliseen elintasoon – ja sitähän halutaan yleensä nostaa – se näyttää helposti raha-asialta. Seuraavaksi aletaankin vaatia voimakkaampaa talouskasvua.
Hyvinvointi on paljon, paljon enemmän kuin elintaso. Se on suhteita muihin ihmisiin ja luontoon, mielekästä tekemistä ja läsnäoloa. Nämä ovat asioita, joita ei talouskasvulla edistetä. Toisentyyppinen yhteys kuitenkin löytyy: nykyisenlainen kulutus- ja kilpailuhenkinen ja luontoa tuhoava talousjärjestelmä on vakava uhka hyvinvoinnillemme. Puhu siinä sitten tasapainosta.
Tuula Helne
johtava tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi
Lisätietoa: Kestävä hyvinvointi -tutkimushanke
Kestävä kehitys on primaari päämäärä, mikä sisältää ajatuksen, että hyvinvointiin pyrkiminenkin voi olla luonnon kannalta ristiriidasaa. On erotettava oma lyhytaikainen hyvinvointi jälkeläisten hyvinvoinnista. Tämä vaatii toiminnan suunnittelua eli hyvää talonpitoa, eli taloutta.
Talous ei ole päämäärä sinänsä. Bkt sisältää poistot, eli tuotantoinfran kulumisen. Äärimmilään bkt sisältää vain talouden itsensä ylläpidon lisättynä työvoiman uusintamisen minimillä.
Taloutta ei voi kuitenkaan mitätöidä mihinkään nurkkaan, sillä jonkun se sieltäkin on siivottava, palkkaa vastaan.
Koska elämme yhteiskunnassa, jossa asioiden arvon mittana käytetään rahaa, myös mainitsemiasi ns. pehmeitä asioita, kuten luontoa joudutaan ostamaan. Esim. julkinen valta käytännössä ”ostaa” – tai tarkemmin jättää verotulot saamatta – puistot jättäesssään ne kaavoittamatta asunnoiksi ja liiketiloiksi.
Samoin ihmiset joutuvat ansaitsemaan vapaa-aikansa, jotta he voivat harrastaa, tavata ystäviä ja viettää aikaa perheen kanssa. Näin ollen tulee ymmärtää, että kaikella on hintansa ja, jos maksaa yhdestä, ei välttämättä ole varaa toiseen ilman, että kiristää valinnanmahdollisuuksiaan entisestään heikentäessään talouden mahdollisuuksia tuottaa ylijäämää.
Talouden taantuessa ei kurjistu vain talous, vaan muutkin elämänalueet. Voidaan jopa historian valossa perustellusti väittää, että talouskasvun pitkäaikainen hiipuminen on uhka sekä demokratialle että muille itsestään selviyyksinä pitämillemme ihmisoikeuksille.
Minun mielestäni silloin on vaikea väittää, ettei talous olisi ensisijaista hyvinvoinnin kannalta. Ei kuitenkaan ensisijaisempaa kuin demokratia, koska viime kädessä hyvinvoinnin kannalta on tärkeintä, että vallanpitäjät voidaan tarvittaessa määrävälein vaihtaa.
Olen itse elänyt elämäni onnellisimmat vuodet pienessä kaupunkikylässä, Tampereen Annikinkaun puutalokorttelissa.Suurin osa ihmisistä oli hyvin köyhiä (jopa alle köyhyysrajan). Hyvinvointia oli kuitenkin runsaasti ja se perustui yhteisöllisyyden varaan rakentuneisiin, toimiviin turvaverkkoihin, kumppanuuteen unelmien toteuttamisessa ja suuremman merkityksellisyyden kokemukseen, joka syntyi ekologisesta ja muut ihmiset huomioonottavasta elämäntavasta. Hyvinvointia mietittäessä olisi hyvä pitää mielessä nuo kolme ihmisen perustarvetta. Niiden toteuttamiseen on hyvin monenlaisia teitä.