Suomalaiset eläkkeet eurobyrokraatin silmin (osa 1)

Created with Sketch. 1.12.2014
Created with Sketch.
Kangas Olli

Jaa artikkeli Suomalaiset eläkkeet eurobyrokraatin silmin (osa 1) sosiaalisessa mediassa

Olli Kankaan blogikirjoitus julkaistaan kolmessa osassa peräkkäisinä päivinä.

Suomen eläketurva on kattava, mutta tasossa on toivomisen varaa

Minulla on kuluvan vuoden aikana ollut mahdollisuus osallistua Euroopan Unionin (EU) sosiaalipolitiikkaa koskeviin työryhmiin ja seminaareihin Brysselissä. Seminaarit ja matkat ovat olleet monessa mielessä opettavaisia, mutta samalla myös vähän turhauttaviakin. Turhautuminen liittyy EU:n luonteeseen ’Eurostoliittona’, kokouskäytäntöihin, joissa aikataulut ovat enemmän tai vähemmän ohjeellisia ja jossain määrin yksisilmäiseen näkemykseen sosiaalipolitiikan luonteesta. Viimeisin kokemus oli EU:n ja OECD:n yhteinen seminaarin eläketurvasta. Eläkepolitiikka käy erittäin hyvin esimerkiksi siitä, millaisia vaikeuksia eurobyrokratialla on ymmärtää erilaisia sosiaalipoliittisia ratkaisuja.

Tuloköyhyys: surkeat suomalaiset eläkkeet?

Eräs eurobyrokraatti totesi taannoisessa keskustelussamme, että pohjoismaisia eläkejärjestelmiä ei voi millään tavalla pitää esimerkkinä muille maille, koskapa eläkeläisköyhyys Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa on niin suurta. Hän esitti väitteittensä tueksi suhteellista tuloköyhyyttä koskevia lukuja. Nykyisen tavan mukaan köyhiksi määritellään kaikki ne, joiden henkeä kohden lasketut, kulutusyksikköluvulla painotetut kotitalouden tulot jäävät alle 60 prosenttia väestön keskitulosta. Tuolla mittarilla arvioidaan mm. eläketurvan riittävyyttä eri maissa ja laaditaan listoja hyvistä, rumista ja pahoista.

Olen kerännyt alla olevaan kuvioon kolmet tuloköyhyysluvut yli 65 –vuotiaan väestön keskuudessa. Vallitsevan käytännön mukaista 60 prosentin tulorajalla mitattua köyhyysastetta olen täydentänyt 40 ja 50 prosentin rajoilla. Sekä 40 että 50 prosenttia on aiemmin ahkerasti käytetty köyhyysmittarina, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana 60 prosenttia on vakiinnuttanut asemansa niin EU:n, OECD:n kuin Maailman Pankinkin mittaristoissa.

Kuvio 1. Suhteellinen tuloköyhyys yli 65-vuotiaitten keskuudessa (%) eräissä Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa 40 %:n ja 60 %:n köyhyysrajan mukaan (n. 2010; Luxembourg Income Study, LIS).

Kuvio 1. Suhteellinen tuloköyhyys yli 65 –vuotiaitten keskuudessa (%) eräissä Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa 40 ja 60% köyhyysrajan mukaan (n. 2010; Luxembourg Income Study, LIS).

Klikkaa kuvio suuremmaksi

Kuten kuviosta näkyy, Suomi ei pärjää mitenkään kummoisesti 60 prosentin köyhyysrajalla – eikä sen puoleen Ruotsi tai Tanskakaan. Pohjoismaista ei todellakaan näyttäisi olevan mallimaiksi. Malliksi sen sijaan näyttäisivät kelpaavan Hollanti, Tšekin tasavalta, Unkari ja Luxemburg.

Suomen – tai yleisemmin Pohjoismaiden – tilanne muuttuu oleellisesti, jos köyhyysrajaa lasketaan joko 50 tai 40 prosenttiin. 40 prosentin rajalla esimerkiksi Suomessa eläkeläisköyhyys olisi eräs Euroopan matalimmista. Itse asiassa tämä alempi köyhyysraja kuvaa paremmin köyhyyttä kuin tuo 60 prosenttia, jota EU-kielenkäytössä kutsutaankin köyhyysriskirajaksi (at risk of poverty, AROP), ei siis varsinaiseksi köyhyysrajaksi. Eräissä tutkimuksissa 40 prosentin rajaa pidetään ns. absoluuttisen köyhyyden mittarina.

AROP-tarkastelun ongelmia

Kuviossa esitetyt luvut eivät välttämättä kerro kovin paljoa kansallisten eläkejärjestelmien hyvyydestä tai huonoudesta. AROP ei nimittäin huomioi, mistä tulovirta koostuu. Eläkeläisten tulopaketti voi koostua lakisääteisistä eläkkeistä (Suomessa 80 %), tai lakisääteisten ja kollektiivisten lisäeläkkeitten yhdistelmästä (Tanskassa 50 % lakisääteisistä ja 40 % kollektiivisista lisäeläkkeistä) tai edellisten ja työtulojen muodostamasta paketista (esimerkiksi Yhdysvalloissa kolmannes tulee kustakin tulolähteestä). Eläkeläisten suhteellinen tuloköyhyys ei siis harhattomasti kuvaa lakisääteisen eläkejärjestelmän anteliaisuutta tai kitsautta. Eräissä tapauksissa tulopaketti koostuu pääsääntöisesti muista kuin eläketuloista kuten esimerkiksi Chilessä, Etelä-Koreassa ja Meksikossa, joissa 50-60 prosenttia eläkeikäisten tuloista on työtuloa ja vain kymmenisen prosenttia eläketuloa lakisääteistä järjestelmistä.

Suhteellisilla tulotarkasteluilla on oma paikkansa, mutta niillä on oma rajoitteensa. Suhteellisuus saattaa johtaa intuitiivisesti kummallisiin tuloksiin. Esimerkiksi 1990-laman aikaan eläkeläisten suhteellinen köyhyys laski Suomessa. Tämä ei johtunut siitä, että eläkeläisten tilanne euroissa mitattuna olisi oleellisesti parantunut vaan siitä, että vertailukohtana oleva väestön keskitulo ja sitä kautta euromääräinen köyhyysraja laski, mikä tuotti pienempiä köyhyyslukuja.

Kansainvälisissä vertailuissa pulmaksi voi muodostua se, että suhteelliset köyhyysluvut liittyvät tulojakauman muotoon, ei tulotasoon. Tilanne, että kahdessa maassa tulojakauma on samanmuotoinen, mutta ensimmäisessä maassa keskitulo on 10 000 € ja toisessa 40 000 €, tuottaa näille maille samansuuruisen köyhyyden. Suhteellisesti köyhiksi luokiteltujen absoluuttiset elämän ehdot ovat kuitenkin kovin erilaiset näissä kahdessa maassa. Kuvion mukaan vanhuusiän köyhyys on Suomessa ja Virossa samalla tasolla. Suomen köyhyysraja on kuitenkin lähes neljä kertaa Viron rajaa korkeampi. AROP ei välttämättä kerro, mihin rahat de facto riittävät. Tuleeko niillä toimeen vai ei. Palaan tähän kysymykseen kirjoitukseni seuraavissa osissa.

Suomen eläkejärjestelmä on kattava, mutta perusturvan tasossa toivomisen varaa

Yllä esitetyn kuvion kertoma Suomen kohdalla on se, että meidän eläkejärjestelmä on kattava, mutta eläketurvan taso ei kuitenkaan ole kaikin osin riittävä eräisiin muihin EU-maihin verrattuna. Suomi on surkeahko 60 prosentilla mitattuna, mutta hyvä 40 prosentin rajalla. Suomessa on paljon pientuloisia eläkeläisiä, joiden tulot ovat kylläkin yli 40 prosenttia, mutta jäävät korkeampien rajojen alapuolelle. Siksi sillä käytetäänkö 40, 50 vai 60 prosentin rajaa, on Suomen kohdalla suuri vaikutus köyhyyden laajuudesta saatavaan kuvaan.

Kirjoituksen seuraava osa julkaistaan 2.12.2014.

Olli Kangas
tutkimusjohtaja, Kela
etunimi.sukunimi@kela.fi