Hiljattain ilmestyi Maailmanpankin johtavan taloustutkijan Branko Milanovicin kirja ”The Haves and the Have-Nots”, joka alaotsikon mukaan lupaa kertoa ”globaalin eriarvoisuuden lyhyen ja omituisen historian”. Kirja on epätaloustieteellisesti kirjoitettu, eli mukana ei ole laskentakaavoja tai kaikissa sateenkaarenväreissä räiskyviä kuvioita, joiden tuijottamisesta saa todennäköisemmin epileptisen kohtauksen kuin oivaltamisen elämyksen. Milanovic sen sijaan kertoo kirjassaan paikoin hauskasti, mutta ennen kaikkea hyvin kansantajuisesti, mitä seurauksia taloudellisesta eriarvoisuudesta on.
Kirja jakautuu kolmeen esseeseen, joista ensimmäinen käsittelee henkilöiden välisiä tuloeroja saman maan sisällä. Toisessa esseessä näkökulmana ovat maailman maiden väliset tuloerot. Lopuksi Milanovic tarttuu suureen haasteeseen ja hän tarkastelee kaikkien maailman ihmisten välisiä tuloeroja.
Jokaisen esseen lopuksi käsiteltyä asiaa havainnollistetaan lyhyiden kuvausten, vinjettien, avulla. Nämä pienet kertomukset ovat parhaimmillaan erittäin nautittavaa lukemista. Ensimmäisen esseen lopuksi Milanovic käsittelee muun muassa sitä, miten maailmankirjallisuuden merkkiteosten, kuten ”Anna Kareninan” tai ”Ylpeyden ja ennakkoluulon”, eräs tärkeimmistä teemoista kautta aikojen on ollut sosioekonomisesti eri luokista lähtöisin olevien epätoivoinen ja epäonninen rakkaus. Vinjeteistä selviää myös esimerkiksi, missä Pariisin kaupunginosassa kannattaisi asua, jos aikakone heittäisi meidät vuoteen 1292.
Sopiva eriarvoisuus
Ensimmäisen esseen pääviesti on, että valtion sisäisten tuloerojen ”sopiva” suuruus on erittäin vaikea kysymys. Ongelmana on, että liian tasainen tulonjako hävittää kannustavan elementin yhteiskunnasta. Vastaavasti liian suuret tuloerot estävät sosiaalisen liikkuvuuden, jolloin on vaarana, että köyhät eivät saa mahdollisuutta käyttää kykyjään. Ja sama toimii kääntäen, eli rikkaiden ei tarvitse käyttää kaikkia kykyjään.
Milanovic kiteyttää asian toteamalla, että tuloerojen pitäisi olla sellaisella tasolla, että kaikilla löytyy motivaatiota itsensä ylittämiseen. Heti kun tuloerot menevät liian paljon tämän tason yli tai alle, niin joku ryhmä saa enempiä yrittämättä suuria palkintoja. Tällöin alkaa oman aseman suojeleminen. Liian korkeiden tuloerojen aikana rikkaat syyttävät köyhiä ahneiksi ja kateellisiksi. Liian matalien tuloerojen kohdalla köyhät syyttävät rikkaita samoilla adjektiiveilla.
Globalisaatio ei anna kaikille
Toisessa esseessä Milanovic tarkastelee maiden välisiä tuloeroja ja etenkin sitä, miksi globalisaatio teoriassa poistaa maiden välisiä tuloeroja, mutta käytännössä kuilu rikkaiden ja köyhien maiden välillä vain kasvaa. Tähän löytyy kaksi syytä. Ensinnäkin pääomien vapaa liikkuvuus tarkoittaa käytännössä sitä, että pääoma liikkuu rikkaasta maasta toiseen rikkaaseen maahan. Maailman mediat ovat uutisoineet näyttävästi, miten USA investoi voimakkaasti köyhään ja kehittyvään Kiinaan. Mikä ei tule mainittua on se, että USA:n investoinnit Kiinaan ovat samaa kokoluokkaa kuin investoinnit Alankomaihin.
Toiseksi köyhät maat eivät pääse juurikaan nauttimaan uuden teknologian hyödyistä. Tai jos pääsevät, niin teknologia ei ole köyhille maille ilmaista. Yritykset vaativat köyhiltä mailta erilaisia lisenssimaksuja siitä hyvästä, että ne pääsevät käyttämään uusimpia tieto- tai lääketeknologisia innovaatioita. Nämä lisenssimaksut ovat usein moninkertaisia verrattuna vaikkapa tuotteiden tuotantokustannuksiin.
Toisen esseen vinjeteissä Milanovic vastaa moniin mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Vinjetit luettuamme tiedämme esimerkiksi sen, miten paljon taloudellinen asemamme määräytyy sillä hetkellä, kun päästämme ensi rääkäisymme ja kuinka rikas mies Barack Obaman kenialainen isoisä oikein olikaan.
Osalla on keinot vähissä
Kolmannessa esseessä Milanovic tarkastelee kaikkia maailman ihmisiä yhtenä suurena globaalina perheenä. Tämän esseen vinjeteistä selviää esimerkiksi se, että köyhinkin suomalainen on globaalissa tulonjaossa erittäin hyvätuloinen ja jalkapallo on nykyään laji, jossa ottelun voittajaa veikatessa kannattaa panokset sijoittaa siihen joukkueeseen, jonka pelaajien palkkapussit ovat suurempia.
Ei ole yllättävää, että kolmannen esseen pääpointti on, että globaali perhe on hyvin eriarvoinen taloudellisesti. Köyhin 77 prosenttia maailman väestä tienaa yhteensä saman verran kuin rikkain 1,75 prosenttia. Milanovic päätyykin sangen murheelliseen skenaarioon: Miljardit ihmiset elävät tällä hetkellä tilanteessa, jossa joko heidän elintasoaan kotimaassaan pitäisi parantaa nopeasti tai voimme olla varmoja täällä rikkaassa maailmassa, että hallitsematon maahanmuutto tulee jatkumaan alati kiihtyvällä vauhdilla. Maapallolla on kokonaisia maanosia, joiden ihmisillä ei ole oikeastaan kuin yksi keino parantaa nykyisiä elinolosuhteitaan – muutto selvästi korkeamman elintason maahan/maanosaan. Ja eihän ketään voi syyttää siitä, että hän tekee parhaansa parantaakseen omaa elintasoaan?
Milanovicin käyttämä aineisto on tutkijoiden käytössä ja se löytyy internetistä. Ja niin, vastaus otsikon kysymykseen on todennäköisesti John D. Rockefeller, jos tarkastelemme vain taloudellista valtaa ja unohdamme kaikenkarvaiset diktaattorit. Tähän tulokseen päätyy ainakin Branko Milanovic. Minulle Roope Ankka tulee aina olemaan maailman rikkain. Hänenkin sisarenpoikansa sattuu olemaan köyhä. Näin jopa sarjakuvissa luodaan jännitteitä tuloerojen avulla.
Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi
Kirjallisuus:
Milanovic, Branko (2011): The Haves and the Have-Nots. A Brief and Idiosyncratic History of Global Inequality. Basic Books, New York.
Kommentit