Sairauspoissaolotarpeen määrittäminen. Kyselytutkimus lääkäreille. (Kela, 2016)
Sairauden vuoksi työstä poissaololle on monta käsitettä, joihin liittyy erilaisia tunnetason tulkintoja. Koska kyseessä on kyvyttömyys tehdä töitä sairauden vuoksi eikä oikeus olla poissa töistä, parempi on käyttää käsitettä sairauspoissaolo eikä sairausloma.
Lyhyeen sairauspoissaoloon riittää usealla työpaikalla oma ilmoitus, mutta muilta osin lääkäreillä on keskeinen rooli sairauspoissaoloprosessin määrittymisessä. Prosessilla tarkoitamme tilannetta, jossa arvioidaan paitsi sairauspoissaolon tarvetta ja kestoa myös työhön paluuseen tai työssä jatkamiseen liittyviä toimenpiteitä, kuten osasairauspäivärahaa, kuntoutusta, työn mukautusta sekä ympäristön muutostöitä. Kansainväliset ja kansalliset tutkimukset ovat osoittaneet, että sairauspoissaolotarpeen ja sen keston määrittämiseen liittyy suuria yksilö-, työpaikka- ja lääkärikohtaisia eroja.
Lääkäreille suunnatun kyselyn tulokset julkaistu
Kelan tutkimusosasto ja Suomen Lääkäriliitto toteuttivat loppuvuodesta 2014 lääkäreille kohdistetun kyselyn, jonka tarkoituksena oli kartoittaa lääkäreiden näkemyksiä sairauspoissaoloihin liittyvistä käytännöistä ja kehittämistarpeista. Kysely perustui Ruotsissa kehitettyyn kyselylomakkeeseen. Kysely lähetettiin 8 867 työikäisiä hoitavalle lääkäreille ja vastausprosentiksi saatiin 35. Vastaajat kuvastavat hyvin kyselyn perusjoukkoa, joskin työterveyshuolto oli hieman yliedustettu.
Kyselyn tulokset on nyt julkaistu (Hinkka ym. 2016). Ajankohta on oivallinen, sillä STM:n toimeksiannosta TTL:n koordinoiman työryhmän raportti sairauspoissaolon kestoa koskevien ohjeiden tarpeesta on myös valmistumassa lähiaikoina. Sote-uudistusta koskevat suunnitelmat etenevät ja vuonna 2019 Suomessa pitäisi olla toiminnassa yhtenäisin kriteerein toimiva terveydenhuolto. Kyselymme tulokset osoittivat selkeitä kehittämistarpeita, jotka tulee huomioida sote-uudistuksessa niin kansallisella kuin paikallisella tasolla.
Mitä varhemmin, sen parempi
Hoitavat lääkärit tunnistivat useita ei-hoidollisia syitä, jotka nykyjärjestelmässä pitkittävät sairauspoissaolon kestoa. Noin 60 % kaikista, ja yli 80 % työterveyslääkäreistä ilmoitti hoitoon pääsyn odotusaikojen vaikuttavan oleellisesti siihen, kuinka pitkäksi sairauspoissaolo muodostui. Mitä pidempi odotusaika, sitä pidempi sairauspoissaolo. Myös kuntoutustarpeen arviointiin ja kuntoutukseen pääsyn odottaminen pitkittävät hoitavien lääkäreiden mielestä tarpeettomasti sairauspoissaoloja.
Vanha viisaus ”mitä varhemmin, yksilöllisemmin ja tarkoituksenmukaisemmin kuntoutus käynnistyy, sitä vähemmän työstä poissaoloa”, ei edelleenkään näytä siirtyneen aktiiviseksi toimintakäytännöksi. Toisaalta keskimäärin 40 % lääkäreistä ilmoitti, että sairauspoissaolon vaihtoehtojen selvittäminen veisi liikaa aikaa. Tämä herättää kysymään, onko ennaltaehkäisy sekä kuntoutuksen ja työn mukauttamisen tarpeen määrittämiseen liittyvät tehtävät ymmärretty osaksi lääkärin perustehtäviä. Ovatko jonot hoitoon ja kuntoutukseen vain osaoptimoinnin mantraa, jolla viedään huomio pois lääkärin perustehtävien puutteellisesta toteutumisesta ja toteutumisen edellytyksistä?
Yksilön rooli ja osaaminen järjestelmässä
Osin yllättäväkin tulos oli, että suuri osa lääkäreistä toivoi työkyvyn arvioinnin siirtyvän työterveyshuollon lääkäreille. Hoitava taho on ensisijainen lääketieteellisen hoidon tarpeen määrittäjänä, mutta on ilmeistä, että toimintakyvyn ja erityisesti työkyvyn arviointi koetaan niin perus- kuin erikoissairaanhoidossa haasteelliseksi. Kirurgeista vain neljännes, mutta yleislääketieteen erikoislääkäreistä peräti kaksi kolmesta ilmoitti suurta osaamisen syventämisen tarvetta sekä toimintakyvyn että työkyvyn arvioinnissa. Ei kuitenkaan näytä, että työterveyshuollon erikoislääkäritkään kokisivat olevansa vahvoilla toimintakyvyn (56 %:lla hyvin tai melko suuri osaamisen syventämisen tarve) tai työkyvyn (43 %:lla hyvin tai melko suuri osaamisen syventämisen tarve) arvioinnissa. Työterveyslääkäreiden erityisosaaminen painottui osairauspäivärahan mahdollisuuksien arviointiin sekä työhön paluun suunnitelman laatimiseen.
Sairauspoissaolon määrittäminen arjen työssä
Vajaa kolmannes lääkäreistä kokee sairauspoissaolon määrittämiseen liittyviä ongelmia vähintään kerran viikossa. Yksilöllisesti oikeakestoisen sairauspoissaolon määrittäminen edellyttää huolellista arviota potilaan toimintakyvystä työn vaatimuksiin nähden. Yleisin ilmoitettu ongelma on vaihtoehtojen miettimiseen tarvittavan ajan riittämättömyys. Noin joka kymmenes lääkäri tapaa viikoittain potilaan, jonka kanssa on eri mieltä sairauspoissaolon tarpeesta ja yhtä usein he tapaavat potilaita, jotka haluavat sairauspoissaolotodistuksen muista syistä kuin sairauden tai vamman aiheuttaman työkyvyttömyyden vuoksi.
Vakuutuslääketieteellisen osaamisen riittämättömyyttä kokee ainakin joskus noin 80 % lääkäreistä. Vastaavasti noin 20 % lääkäreitä huolestutti, että potilas valittaa hänen toiminnastaan sairauspoissaoloon liittyvässä asiassa. Vuositasolla peräti 15 % lääkäreistä oli kokenut potilaan käyttäytymisen uhkaavaksi sairauspoissaoloon liittyvissä asioissa ja noin 9 % oli tavannut potilaan, joka oli ilmoittanut vaihtavansa lääkäriä, jos ei saa pyytämäänsä sairauspoissaolotodistusta. Valinnanvapauden lisääntyminen saattaa muuttaa lääkäreiden kokemuksia.
Kehittämistarpeita
Kyselytutkimus osoitti, että sairauspoissaolojen keston määrittäminen muodostaa merkittävän osan monen perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon, yksityisen lääkäriaseman ja työterveyshuollon lääkärin työkuvasta. Kyselyn tulokset viittaavat kuitenkin siihen, että lääkäreiden kiinnostus ja osaaminen sekä myös resursoitu työaika näyttäisivät painottuvan diagnostiikkaan ja lääketieteellisen hoidon arviointiin.
Yksittäisen potilaan kannalta oleellista ei kuitenkaan ole vain lääketieteellisen hoidon oikea-aikaisuus, vaan myös palaaminen sairastumisen jälkeen aiempaa toimintakykyä edellyttävään työhön. Se edellyttää ymmärrystä jäljellä olevan toiminta- ja työkyvyn, sairauspoissaolon keston sekä työn ja ympäristön mukauttamisen vaikutuksista työhön paluuseen ja/tai työssä jatkamiseen.
Kyselytutkimus osoittaa selkeästi, että perus- ja jatkokoulutuksessa ei ole riittävästi huomioitu toimintakyvyn arvioinnin opiskelua sekä yhtenäisten toimintakyvyn arviointimenetelmien käyttöönottoa. Lääkärit myös toivoivat suosituksia sairauspoissaolon kestosta ainakin joidenkin sairauksien osalta, tiiviimpää yhteistyötä työterveyshuollon kanssa sekä myös palautetta omista todistuksistaan. Ajanpuute yksilöllisesti optimaalisen sairauspoissaoloprosessin määrittämiseksi on lääkärin työssä ilmeinen.
Julkisen terveydenhuollon resurssit kuntoon
Terveydenhuollossa on yleistä syyttää osaoptimointia lähes kaikesta. Tämän tutkimuksen perusteella sairauspoissaolojen pitkittymisen syynä on ensijaisesti puutteelliset julkisen terveydenhuollon resurssit vastata hoidon tarpeeseen. Jonoista aiheutuvan sairauspoissaolojen keston lyhentäminen edellyttäisi todennäköisesti moninaisia toimenpiteitä:
- ensisijaisesti sairauksien parempaa ennaltaehkäisyä ja varhaisempaa tunnistamista,
- vaikuttavien hoitotoimenpiteiden ja prosessien käyttöönottoa sekä
- vasta viime kädessä resurssien lisäämistä.
Myös kuntoutuksen osalta tulisi keskittyä varhaisen kuntoutuksen tarpeen tunnistamiseen, jolloin myös toimenpiteet voivat olla kevyempiä, kuten kuntoutumista tukevaa ohjausta ja neuvontaa. Osaoptimoinnin purkuun liittyy myös käsitys insentiivin merkityksestä. Valtaosa eli 89 % lääkäreistä arvioi, että suuremmalla todistuspalkkiolla ei olisi merkitystä sairauspoissaoloihin liittyvistä työtehtävistä selviytymiseen. Tämä kuvastaneekin sitä, että lääkärit ovat tunnistaneet omaan osaamiseensa sekä järjestelmään liittyvät heikkoudet, joihin ensisijaisesti tulisi paneutua.
Ilona Autti-Rämö
johtava ylilääkäri, Kela
Katariina Hinkka
johtava tutkijalääkäri, Kela
Sähköpostit: etunimi.sukunimi@kela.fi
Kommentit