Ryhtyisitkö omaishoitajaksi? – 2,8 miljardin euron arvoinen kysymys

Hoidon menoja hillitsemässä (Kela, 2014)

Elinikä pitenee ja hoidon menot nousevat

Terveystutkimuksella on viime vuosina ollut meille suomalaisille hyviä uutisia. Olemme saaneet kuulla, että suomalaiset elävät aikaisempaa pidemmän ja toimintakykyisemmän elämän. Pitkäaikaissairauksien kanssa tullaan toimeen paremmin ja vaikeitakin sairauksia, kuten syöpää voidaan hoitaa tehokkaasti. Kun sitten toimintakyky sairauden vuoksi heikkenee ja arjen toiminnot vaikeutuvat, yhteiskunta tarjoaa tukipalveluja. Tavoitteena on tukea ikäihmisten kotona asumista.

Toisaalta väestön vanheneminen on haaste hyvinvointiyhteiskunnalle. On selvää, että palveluja tarvitsevien määrä tulee nousemaan. Hoitomenot kasvavat, kun suuret ikäluokat vanhenevat. Aikaisempaa suurempi osa verotuloista joudutaan käyttämään hoitomenojen kattamiseen ja se luo paineita julkisen terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen rahoituksen kestävyydelle.

Kun entistä useampi tarvitsee palveluja, joudutaan pohtimaan, käytetäänkö palvelujärjestelmässä resursseja niin, että niistä saadaan paras mahdollinen hyöty suomalaisille? Palvelut tulisi järjestää yhdenmukaisesti kaikkien saataville ja jakaa oikeudenmukaisesti niitä tarvitsevien kesken. Lääketieteen menetelmien kehittyessä yhä kalliimpia hoitoja on tarjolla. Tämän vuoksi nykyään kiinnitetään entistä enemmän huomiota terveydenhuollon toimenpiteiden kustannusvaikuttavuuteen. Yhteiskunnan on ajateltava hoidosta maksettavaa hintaa suhteessa siitä saatavaan hyötyyn. Olisi epäeettistä tarjota jotain lääketieteellistä hoitoa hinnalla millä hyvänsä, koska tuo raha on silloin poissa jonkun toisen hoidosta.

Kuntoutustutkimus osoitti, että yhtä sairaat eivät aina käytä yhtä paljon palveluja

Väitöskirjassani käsittelen ikääntyneiden kuntoutuksen kustannusvaikuttavuutta. Kun uusia kuntoutusmuotoja kehitetään, tulee samalla selvittää niiden kustannusvaikuttavuus verrattuna nykyiseen hoitoon. Resursseja voidaan laajamittaisesti kohdentaa vain kustannusvaikuttaviksi havaittuihin käytäntöihin. Aina uudella toiminnalla ei tavoiteta haluttua kustannusvaikuttavuutta. Tämäkin on arvokas tulos, joka osoittaa osaltaan nykyisen ikääntyneiden hoidon toimivuutta. Vallalla oleva hoitokäytäntö on silloin tehokas, jos ei ole helppoa luoda sitä kustannusvaikuttavampaa uutta toimintatapaa.

Tehdessäni kuntoutuksen kustannusvaikuttavuusanalyysiä havaitsin, että osa tutkituista heikkokuntoisista ikäihmisistä selviytyi kotona hyvin vähillä palveluilla. Havainto oli mielenkiintoinen, sillä toimintakyvyn pitäisi kuvata henkilön palvelutarvetta. Tutkimushankkeessa oli mitattu tarkkaan tutkittavien toimintakyky. Miksi havaittu toimintakyky ei pystynyt kokonaan selittämään palvelujenkäyttöä? Ensimmäinen epäily kohdistui kuntien toimintaan. Olisiko mahdollista, että kuntien välillä on isoja eroja palvelutarpeen arvioinnissa? Tuo epäily osoittautui vääräksi. Kunnittaista vaihtelua ei löytynyt terveyspalvelujen kohdalta ollenkaan. Tämä tarkoittaa, että yhtä sairaille näytti olevan tarjolla saman verran terveyspalveluja koko maassa.

Sen sijaan sosiaalipalveluissa oli jonkin verran enemmän kunnittaista vaihtelua. Tällaisia palveluja ovat esimerkiksi palveluasuminen ja kotiin saatavat tukipalvelut. Näitä palveluja voisi korvata omaisilta saatu apu. Mutta olisiko mahdollista, että omaisten apu on niin laajamittaista, että sillä on taloudellista merkitystä?

Omaisten apu korvaa palveluja 2,8 miljardin euron arvosta vuosittain

Kun lähdin tutkimaan asiaa, ensimmäinen oletukseni oli, ettei omaisten apu suomessa ole kovin merkittävää. Meillähän on kattava palvelujärjestelmä ja naisten työssäkäynti on yleistä, verrattuna esim. Etelä-Euroopan maihin. En olisi voinut olla enempää väärässä. Oli yllätys havaita, että kansainvälinen vertailututkimus osoittaa, että me suomalaiset autamme vanhoja ihmisiä eniten Euroopassa. Seuraava oletukseni oli, että tämä annettu apu täytyy olla palvelujärjestelmää täydentävää, kaupassa käyntiä ja kuljetusta, saattajana olemista ja asiointia. Tällainen apu ei korvaa kuntien järjestämiä palveluja, joten sillä ei ole kovin suurta taloudellista merkitystä.

Jälleen olin väärässä. Aineistomme osoitti, että omaishoito korvaa kunnalta saatuja palveluja ja laskee siten palvelumenoja. Omaishoito säästi keskimäärin 20 000 euroa vuodessa henkilöä kohden, kun vertasimme niitä joiden pääasiallinen avun lähde olivat omaiset, vastaavankuntoiseen henkilöön, joka on julkisten palvelujen varassa. Tällaisia heikkokuntoisia omaisten avun varassa olevia ikäihmisiä on sekä Kelan tilastojen että väestötutkimusten mukaan suomessa noin 140 000 henkilöä. Tämä merkitsee, että omaishoidolla säästetään vuosittain noin 2,8 miljardin euron arvosta palvelumenoja.

Vain joka kymmenes hoitaja saa omaishoidon tukea

Tulos osoittaa, että omaishoidolla on erittäin suuri merkitys tulevaisuudessa realisoituviin hoitomenoihin. Silti omaishoitoa kutsutaan epäviralliseksi hoidoksi. Englanniksikin termi on informal care. Tutkijana aloin pohtia, voiko näin merkittävä kansantaloudellinen ilmiö olla epävirallinen. Jos epävirallinen toiminta vaikuttaa näin merkittävästi virallisen yhteiskunnan menoihin, tulisiko toimintaa ohjata ja seurata virallisemmin. Suomessa on voimassa laki omaishoidon tuesta. Lain piiriin kuuluvat omaishoitajat ovat saaneet virallisen omaishoitajan aseman ja heillä on mahdollisuus saada omaishoitopalkkio ja tukipalveluja. Näitä virallisia omaishoitajia on tällä hetkellä noin 40 000. He kaikki eivät hoida vanhoja ihmisiä, vaan mukana on mm. vammaista lastaan hoitavia.

Omaisten auttaminen on kuitenkin paljon yleisempää kuin mitä omaishoidon tukea saavien määrästä voi päätellä. Tällä hetkellä Suomessa arvioidaan olevan noin 300 000 omaishoitotilannetta, joista 60 000 on sitovia ja vaativia. Omaishoidon tuki kattaa vähän yli 10 % kaikista omaishoitotilanteista. Koska sitova ja raskas omaishoito korvaa tavallisesti ympärivuorokautista hoitoa, voisi olla perusteltua, että ainakin nämä hoitajat saisivat omaishoitolain mukaista tukea. Tutkimuksessa toteutetun budjettianalyysin mukaan tämä olisi myös taloudellisesti perusteltua, koska tuen menot olisivat vain pieni osa omaishoidolla saavutetusta säästöstä. Omaishoidon tukeminen raskaissa omaishoitotilanteissa edesauttaa hoitajaksi ryhtymistä ja hoitajan jaksamista.

Paljonko meillä on omaishoitajia tulevaisuudessa?

Väitöskirjani ytimessä on kysymys siitä, paljonko suomalaiset auttavat läheisiään ja millainen merkitys tällä annetulla avulla on yhteiskunnan kannalta. Tällä hetkellä omaishoidon osuus ikääntyneiden pitkäaikaishoidosta on merkittävä. Jos suomalaisten hoitohalukkuus edelleen pysyy korkeana, se laskee tehokkaasti hoitomenoja. On kuitenkin mahdollista, että tulevat sukupolvet eivät ole yhtä sitoutuneita omaishoitoon. Tällöin omaishoidon määrän väheneminen voi kiihdyttää hoitomenojen kasvua.

Hyvä lukija. Olisitko itse valmis ryhtymään omaishoitajaksi? Kukaan meistä ei voi ennalta tietää omaa elämänkulkuaan. Olemmeko tulevia omaishoitajia vai hoidettavia. Useimmilla meistä on edessä elämänvaihe, jossa on riippuvainen toisen avusta. Millaista hoitoa itse haluaisimme vanhana, jos arki ei enää sujukaan muistiongelmien takia, taikka jalat eivät enää kanna. Monella on läheinen jonka apuun voi turvautua. Kaikilla ei ole. Kysyn väitöskirjassani korvaako omaishoito kunnan järjestämiä palveluja. Kyllä korvaa, mutta silti ne eivät ole sama asia. Hoitava omainen on edelleen puoliso, äiti, isä tai lapsi. Yhteiskunnaltakin odotetaan apua.

Vanhuusikä pitenee ja se saattaa kestää jopa 40 vuotta. Tämä merkitsee, että meillä on kaksi sukupolvea samaan aikaan eläkeiässä. Se on suuri haaste palvelujärjestelmällemme. Toisaalta eläkkeellä olevat ovat myös voimavara. Läheisten toisilleen antamalla avulla on suuri taloudellinen merkitys yhteiskunnassa.

Linkki julkaisuun: Sari Kehusmaa: Hoidon menoja hillitsemässä. Heikkokuntoisten kotona asuvien ikäihmisten palvelujen käyttö, omaishoito ja kuntoutus.

Sari Kehusmaa
Tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi