Vastikkeellista sosiaalitukea?

Created with Sketch. 8.1.2014
Created with Sketch.
Honkanen Pertti

Jaa artikkeli Vastikkeellista sosiaalitukea? sosiaalisessa mediassa

Yli puolet suomalaisista pitää sosiaalitukia passivoivina. Ratkaisuna pulmaan on sosiaalitukien muuttaminen vastikkeellisiksi. Tämä oli yksi Ylen uutisten pääviestejä tiistaina 7.1. Ylen sivuilta käy ilmi, että mielipidekyselyn lause, johon vastaajien oli otettava kantaa, oli tarkasti ottaen seuraava. ”Suomen sosiaalituet johtavat siihen, että liian harva ottaa vastuun omasta pärjäämisestään.” En nyt pohdi tätä johdattelevalta vaikuttavaa kysymystä, vaan esitettyä ratkaisumallia.

Mitä esitetty ratkaisu tarkoittaa? Miten sosiaalituet muutetaan vastikkeellisiksi? Onko tarkoitus, että lapsilisien saamiseksi tarvitaan jotakin muutakin vastiketta kuin lapsia? Edellytetäänkö tästä lähtien vammaistukien saamiseksi muutakin kuin vammaisuutta? Miten asumistuesta tehdään vastikkeellista? Eivätkö pienet tulot ja korkeat asumiskustannukset enää riitä asumistuen saamiseen? Mitä vanhuuseläkkeen saajilta nyt vaaditaan?

Nämä ovat tietenkin tyhmiä kysymyksiä, koska mainittu vastikkeellisuus on jo monta kuukautta sitten suomennettu työttömien työvelvoitteeksi. ”Työttömille tulossa työvelvoite”, kertoi Helsingin Sanomien otsikko 19.9.2013. Hallituksen rakennepoliittisessa ohjelmassa tätä kutsutaan osallistavaksi sosiaaliturvaksi. Näiden eri termien ja hankkeiden yhteys on jokaiselle asioita seuraavalle selvä. En ole nähnyt kenenkään kiistävän HS:n syyskuisen jutun viestiä.

Kyse ei ole siis sosiaalituista yleensä vaan nimenomaan työttömyysturvasta, joka aiotaan näiden lausuntojen ja uutisten mukaan muuttaa ”vastikkeelliseksi”. Mainitussa Helsingin sanomien kirjoituksessa sitä täsmennettiin 1–2 tunnin päivittäiseksi palkattomaksi työksi, josta kieltäytyminen voisi johtaa työttömyysturvan 30 prosentin alentamiseen. Asiaa pohtii nyt työryhmä, jonka ratkottavana on monta ongelmaa. Keitä tämä ”vastikkeellisuus” koskee? Miten sitä käytännössä hallitaan? Mitä porkkanoita ja sanktioita otetaan käyttöön. Missä tätä palkatonta työtä tehdään – HS:n kirjoituksessa ideoitiin yritysten keittiöiden siistimistä, vanhustenhoitoa, kotipalvelua ja risusavottoja.

”Vastikkeita” on nytkin

”Vastikkeellisuus” samoin kuin ”sosiaalituki” ovat varsin laajoja käsitteitä – liian laajoja tähän keskusteluun. Nykyisinkin työttömyysturvan saamisen edellytyksenä on monta ”vastiketta”: työttömän on oltava työmarkkinoiden käytettävissä ja osallistuttava työvoimaviranomaisten määräämiin kursseihin ja muihin toimiin eikä hän saa aiheetta kieltäytyä tarjotusta työstä tai muista palveluista. Kieltäytyminen johtaa helposti karenssiin, joista tehdään tuhansia päätöksiä vuosittain. Vuonna 2012 tehtiin työttömän ”moitittavan menettelyn” vuoksi noin 90 000 karenssipäätöstä, ja suuri osa näistä päätöksistä eväsi työttömyysturvan käytännössä kokonaan. Työttömyysturvatilastosta nähdään, että marraskuussa 2013 yhteensä 75 000 työttömyysturvan saajaa osallistui erilaisiin palkattomiin toimenpiteisiin (koulutukseen, työelämävalmennukseen, kuntouttavaan työtoimintaan ym.) mikä oli runsas viidennes kaikista työttömyysturvan saajista.

Palkaton työ työttömyysturvan ”vastikkeena” ei ole Suomen työttömyysturvassa ja työvoimapolitiikassa uusi asia, mutta jos hallitus aikoo todella yleistää sen koskemaan kaikkia työttömiä, sillä on edessään monta poliittista, juridista, taloudellista ja käytännöllistä pulmaa. Tuskin kukaan uskoo, että esim. Turun STX-telakalta irtisanottu ansiosidonnaista työttömyysturvaa saava levyseppä voidaan käden käänteessä laittaa avustamaan vanhusten kotipalvelua, vieläpä ilman palkkaa.

Workfare-diskurssi

Jos keskustelua viedään käytännön politiikasta yleisemmälle tasolle, voidaan puhua workfare-diskurssista, joka 1980-luvulla sai alkunsa USA:ssa ja Isossa-Britanniassa. Puhtaimmillaan se tarkoittaa nimenomaan työttömyysturvan tai sosiaaliavun ”vastikkeeksi” tehtävää palkatonta työtä, joskin sillä voi muitakin lievempiä ilmenemismuotoja.

Workfare-käytännöt ovat viime vuosikymmeninä yleistyneet joukkotyöttömyyttä kokeneissa maissa. Esimerkiksi Saksassa otettiin kymmenkunta vuotta sitten käyttöön ns. yhden euron työpaikat: työtön voidaan velvoittaa viranomaisten osoittamaan palkattomaan työhän, josta voidaan maksaa kulukorvauksena 1-2 euroa/tunti. Tässä järjestelmässä on kuukausittain satoja tuhansia työttömiä. Käytännössä workfare-velvoitteet kohdistuvat ankarimmin tai pelkästään perusturvan tai viimesijaisen sosiaaliturvan saajiin, eivätkä yleensä työttömyysvakuutuksen piirissä oleviin, ansiosidonnaisen turvan saajiin. Tällaiselta luokittelulta tai karsinoinnilta tuskin vältytään myöskään Kataisen hallituksen ”osallistavassa” sosiaaliturvassa.

Workfare-diskurssin kääntöpuolena on monissa maissa perinteisen työllisyyspolitiikan hiipuminen. Julkinen valta ei enää luo tai rahoita entiseen tapaan ”oikeata” palkallista työtä, jota eräät tutkijat ovat nimittäneet myös ”reiluksi” työksi. Työpaikkojen luominen on hävinnyt budjettipolitiikan agendalta, puhumattakaan siitä, että täystyöllisyys olisi enää hallitusten ohjelmassa. Suomessa vuoden 1987 työllisyyslaki edellytti, että vuosittain laaditaan työllisyyden hoidon lähiajan tavoiteohjelma, mutta tästä luovuttiin vuoden 2002 työvoimapalvelulaissa. Vuoden 2012 uudessa laissa luovuttiin myös työllisyyskertomuksen esittämisestä eduskunnalle, samoin kuin edelliseen lakiin vielä sisältyneestä täystyöllisyyden tavoitteesta. Palkkaperusteisilla työllisyysmäärärahoilla työllistettyjen lukumäärä on nykyisin pienempi kuin 1980-luvun lopun nousuvuosina, vaikka uutta finanssikriisiä on eletty jo monta vuotta.

Toivottavaa, että ”osallistavaa sosiaaliturvaa” pohdittaessa tutustaan myös workfare-ideologiaa ja -käytäntöjä koskevaan kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen.

Pertti Honkanen
Johtava tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi