Asiantuntijatieto päättäjien puntarissa

Created with Sketch. 3.4.2013
Created with Sketch.
Laatu Markku

Jaa artikkeli Asiantuntijatieto päättäjien puntarissa sosiaalisessa mediassa

Helsingin Sanomissa oli tiistaina (2.4.) maa- ja metsätalousministeriötä käsittelevä Heli Saavalaisen kirjoitus.  Siinä kerrottiin, että ministeriö on sivuuttanut metsälakiesityksessään metsien monimuotoisuudesta huolta kantavien metsä- ja ympäristötutkijoiden näkemykset, samoin meren- ja kalantutkijoiden lohenkalastuskiintiöiden rajoituksia koskevat kannanotot. Lisäksi ministeriön myöntämät suurpetojen kaatoluvat ovat ylittäneet Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (Rktl) tutkijoiden suositukset.

Ministeriön linjaukset eivät yllätä. Se on jo pitkään profiloitunut pikemminkin kotimaisen ruuantuotannon ja luonnonvarojen käytön sekä niihin perustuvien elinkeinojen turvaajaksi kuin luonnon monimuotoisuudesta tai muusta luonnonsuojelusta huolta kantavaksi organisaatioksi.

Artikkeli kertoo ministeriön asiantuntijatietoa kohtaan tuntemasta arvostuksesta: asiantuntijatieto ei ole sen perustellumpaa kuin poliittinenkaan tieto. Ministeri päinvastoin ihmettelee, että ”ei kai missään ole kielletty, etteikö ministeriö saisi ajatella omillakin aivoillaan”.

Poliitikot suhtautuvat tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden tuottamaan tietoon yhä kriittisemmin.  Aikuiskasvatus-lehdessä (4/2012) päätoimittaja Heikki Silvennoinen tiivistää suhteen näin:  ”Asiantuntijuudelle on kysyntää.  Se on yksi vastaus maailman monimutkaistumiseen, monin tavoin verkottuneen ’riskiyhteiskunnan’ haavoittuvuuteen. Päätöksenteko halutaan perustaa asiantuntijoiden tuottamaan näyttöön (evidence-based policy). On kuitenkin käynyt yhä ilmeisemmäksi, että yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen tuotettu asiantuntijatieto on aina eräänlaista näkökulmatietoa. Asiantuntijallakaan ei ole tarjota ’puhtaita faktoja’.”

Toisin sanoen koska asiantuntijatieto on tietoa todennäköisyyksistä eikä absoluuttisesta totuudesta, vaikkapa susikannan koko tai susipopulaatioon kohdistuvien kaatokiintiöiden oikea määrä ovat muuttuneet yhä sopimuksenvaraisemmiksi asioiksi. Rktl:n tutkijoiden liian suuriin kaatolupamääriin liittyviä varoituksia ei oteta ministeriössä juurikaan vakavammin kuin vaikkapa Suomen Metsästäjäliiton tai kansanedustaja Pentti Oinosen vaatimuksia kaatolupien määrän kasvattamisesta.

Henrik Jussilan tutkielmassa (2012) tarkasteltiin sosiaalipoliittisen tutkimustiedon käyttöä eduskuntatyössä. Siitä kävi ilmi, että poliitikkoja kiinnostavat lähinnä sellaiset tutkimukset, joiden he tietävät tukevan heidän ajamaansa politiikkaa. Valikoiva suhtautumistapa asiantuntijatietoon yleisemminkin on tullut esiin esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisalueiden (sote-alueiden) määrittelyn yhteydessä.  Asiantuntijatietoa on alettu kritisoida myös ”omilla aivoillaan” ajattelevien tavallisten kansalaisten keskuudessa. Tilalle on tarjottu muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaiden hankkimaa kokemus- ja vertaistietoa.

Kokemus- ja vertaistiedon käyttöön on olemassa monia perusteltuja syitä.  Esimerkiksi harvinaiseen sairauteen sairastuneille voi kertyä omien kokemusten ja tukiverkostojen myötä yhtä hyvät ellei jopa paremmat tiedot omasta sairaudestaan kuin alan erikoislääkärille. Toisaalta asiantuntijatietoa ei ole enää entiseen tapaan saatavilla tai se julkaistaan yhä useammin (ulkomaisissa) tieteellisissä julkaisuissa, joista tavallinen kansalainen ja moni poliitikkokaan ei etsi koskaan mitään. Lisäksi Silvennoisen mukaan ”joskus päätöksenteossa asiantuntijatietoa (…) käytetään tarkoitushakuisesti ja pyhittämään poliittisia päämääriä ja ryhmäkohtaisia intressejä palvelevia toimenpiteitä”.

”Omilla aivoillaan ajattelu” voi johtaa myös äärilaitaan: tietoteoreettiseen nihilismiin, joka kieltää tutkijoilta ja muilta asiantuntijoilta totuuden tietämisen mahdollisuudenkin, tai naiiviin totuusrelativismiin, jonka mukaan jokainen voi tulla oman tietonsa varassa autuaaksi. Kun asiantuntijoilta viedään tietämisen auktoriteetti, kuvitelmat omista tiedoista ja niiden rajoista eivät joudu asiantuntijatiedolle ominaiseen uskottavuustestiin.  Saavalaisen jutussa haastateltu kalataloustieteen professori Hannu Lehtonen tiivistää tästä asenteesta jotain olennaista: ” Vaikka tutkijat osoittavat, että näin olisi fiksua tehdä, ei auta. Tutkimukset jopa kiistetään, eikä tutkijoita uskota.”

Hallituksen kehysriihipäätökseen sisältyneet, sosiaali- ja terveysministeriön alaisten sektoritutkimuslaitosten roimat 30 miljoonan euron budjettileikkaukset viittaavat asiantuntijoiden ja asiantuntijatiedon kärsimään arvon menetykseen myös stm:n hallinnonalalla. Lisäksi näyttää siltä, että poliitikot ovat samanaikaisesti viemässä tutkimusta vielä tiiviimmin osaksi edellä kuvattua politiikan ja vallankäytön verkostoa.  Ainakin suunnitelma siirtää valtioneuvoston käyttöön erillinen sektoritutkimuslaitosten budjeteista koottu tutkimusraha viittaa tähän suuntaan.

Uusi tilanne vaatii tutkijoita ja muita asiantuntijoita arvioimaan uudelleen oman poliittisen painoarvonsa ja päättäjien tiedon vastaanottamiseen ja rahoittamiseen vaikuttavat motiivit.  Ainakin valtioneuvoston käyttöön kaavailtua tutkimusrahakirstua himoitsevat saavat Mikael Agricolalta mainiota opastusta. Simo Heinisen kirjoittamassa Agricolan elämäkerrassa (2007) kerrotaan miten Agricola kirjoitti vuonna 1537 Kustaa Vaasalle pitkässä ja kaunopuheisessa apuraha-anomuksessaan: ”Minulla ei ole muuta keinoa kuin rukoilla Teidän Majesteetiltanne hyväntahtoista avustusta. Tiedän näet useista esimerkeistä Teidän Majesteettinne suopeuden olleen uskomattoman runsas kaikkia hyveen ja oikean uskon opiskelijoita kohtaan, niin että (…) olette avustanut heitä jalomielisesti ja näin hankkinut nimellenne uskomattoman maineen. Jokainen ihailee Teidän Majesteettinne yleviä hyveitä, varsinkin tänä aikana, jolloin tällaisia sankareita on ihmeteltävän harvassa.”

Heinisen mukaan luonnehdinta kuninkaasta tuntuu liian hyvältä ollakseen totta – eikä se totta ollutkaan. Kustaa Vaasalla oli Euroopassa uskomaton maine, mutta se johtui pikemmin siitä, ettei kuningas suuremmin välittänyt tieteistä tai taiteista – ellei niistä ollut taloudellista hyötyä.  Siksi huolella laadittuun Agricolan kirjeeseenkään ei kuulunut hartain ja nöyrin mielin odotettua vastausta.

Tulevina vuosina näemme ehkä paremmin, mihin nykyisten ylimpien päättäjien fantastinen maine perustuu.

Markku Laatu
Erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi