Pohjoismaista mallia perusterveydenhuoltomme pelastamiseksi

Created with Sketch. 5.2.2013
Created with Sketch.
Hiilamo Heikki
Created with Sketch.
Mikkola Hennamari

Jaa artikkeli Pohjoismaista mallia perusterveydenhuoltomme pelastamiseksi sosiaalisessa mediassa

Perusterveydenhuoltomme kriisi oli sosiaali- ja terveyspalveluiden rakennetyöryhmän yksi polttavimmista kysymyksistä. Työryhmätyön heikot tulokset saivat Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) järjestämään tutustumismatkan muiden pohjoismaiden perusterveydenhuoltoon. Tammikuun puolivälissä matkalle Norjaan, Tanskaan ja Ruotsiin osallistui reilu tusina terveydenhuollon asiantuntijoita, jotka edustivat kuntien sote-päättäjien, sairaanhoitopiirien ja terveyskeskusten johtajien, lääkäreiden sekä THL:n ja Kelan asiantuntemusta. 

Päivän seminaari kussakin maassa osoitti, että Suomi kulkee aivan omaa latuaan perusterveydenhuollossa. Meillä terveyskeskuksissa palvelee joukko yhä useammin työuraansa aloittavia lääkäreitä, jotka työkokemusta ja käytännön koulutusta saatuaan jatkavat muihin tehtäviin. Hoitosuhteet ovat lyhyitä, mutta jonotusajat pitkiä. Yli kaksi kolmasosaa suomalaisista asuu alueilla, joissa jonotusaika yleislääkärille on enemmän kuin kaksi viikkoa. Todellista valinnanvapautta ei ole: terveyskeskuksen voi vaihtaa, mutta hoitokonsepti on sama. Työelämässä olevat käyttävät lähinnä työterveyshuollon palveluita. Sairaskuluvakuutukset ottaneet – yleensä lapsiperheet – turvautuvat yksityislääkäreihin.

Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa asukkaat ovat samassa järjestelmässä He voivat itse valita oman lääkärinsä tai lääkäriasemansa. Palveluja tarjoavat pääasiassa yksin tai kaksin työskentelevät perhelääkärit. Lääkäri valitaan ilmoittautumalla jonkun alueellaan toimivan palveluntarjoajan listalle. Jonoja ei juuri ole, eikä kustannuksia potilaille. Lisäksi palvelu on monipuolista sisältäen puhelin- ja sähköpostiasiointia sekä päivystystä. Perhelääkäreiden tulot muodostuvat valtion, alueiden, kuntien tai sairausvakuutuksen maksamista suoritepalkkioista (fee for service) sekä listan kokoon perustuvasta korvauksesta (kapitaatio). Havahduttavaa oli se, että suoritekorvauksen merkitys on niin suuri muissa Pohjoismaissa, Tanskassa yli 70 prosenttia.

Perhelääkärit ovat kokeneita vähintään nelikymppisiä ammattilaisia, jotka ovat erikoistuneet yleislääketieteeseen. Asukkaat voivat vaihtaa listaa, jos eivät ole tyytyväisiä lääkäriinsä, mutta yleensä potilassuhteet ovat pitkäaikaisia. Lääkärin päivittäisessä työssä korostuu potilaiden vastaanottaminen. Käyntejä on keskimäärin 25-30 päivässä, kun Suomessa jäädään alle puoleen tästä. Vastaanottotyön priorisointiin kannustaa se, että huomattava osa tuloista tulee käyvien potilaiden perusteella. Valtaosa listalla olevista asukkaista on yhteydessä lääkäriinsä ainakin kerran vuoden aikana. Suomessa terveyskeskuslääkärin työtä kuormittavat moninaiset muut vastuut kuin pelkkä vastaanottotyö. Toiminnan tehokkuus kärsii myös potilassuhteiden vaihtuvuudesta. Uuden ihmisen kanssa on aina aloitettava alusta.

Uusi malli Suomeen?

Matka herätti useita ajatuksia siitä, mitä kehityskulkuja yhtenäisemmälle lääkäripalvelujärjestelmälle löytyisi Suomessa. Ihanteellista olisi, jos Suomen neljä rahoittajaa (kunnat, valtio, työnantajat ja potilaat) pääsisivät yhteisymmärrykseen siitä, miten perusterveydenhuollon palvelut jatkossa tuotetaan ja rahoitetaan.

Sairaanhoitovakuutuksen korvaamat yksityiset lääkäripalvelut ovat ’köyhän maan versio’ naapurimaiden perhelääkärijärjestelmistä. Sairausvakuutusta voitaisiin laajentaa esimerkiksi sote-alueen väestövastuujärjestelmäksi. Kunnat ja valtio maksaisivat kapitaatio-osuuden yksityisille ja kunnallisille tuottajille. Sairausvakuutus (valtio ja työnantajat) maksaisi kannusteosan korvaukset, oli sitten kyseessä toimenpide, hoitopaketti tai työterveyshuollon tarkastus. Esimerkiksi Norjassa valtio maksaa kannusteosan sairausvakuutuksen kautta perhelääkäreille. Tanskassa taas valtio maksaa viidelle terveydenhuoltoalueelle ja osallistuu alueiden kanssa rahoitusneuvotteluihin perhelääkäreiden kanssa.

Parempi lääkäripalvelujärjestelmä vaatisi jonkin verran lisärahoitusta – tosin hoitajien panos säästää Suomessa lääkäreiden työtaakkaa. Lisää rahaa ei taida herua kuitenkaan riittävästi järjestelmän sisältä – ei erikoissairaanhoidosta eikä lääke- ja matkakorvauksista. Ainoa toivo lienee korkeammat asiakasmaksut. Suomalaisilla saattaisi riittää maksuhalukuutta, sillä maksavathan he joka vuosi yli kolmesta miljoonasta yksityislääkärikäynnistä lähes 80 prosenttia omasta pussista. Korkeammat kansalliset asiakasmaksut tarkoittaisivat sitten, että sairaamman ja köyhimmän väestönosan maksuja helpotettaisiin vapautuksilla ja maksukatoilla.

Entäpä mitä Ruotsin valinnanvapauden malli meille tarjoaisi? Mikä tahansa Suomen suurista kaupungeista voisi ottaa sen käyttöön jo nyt ja avata perusterveydenhuollon väestövastuun ja listautumisen markkinat yksityisille palveluntuottajille. Suomessa on näkyvissä pienimuotoisia kokeiluita tästä. Tampereella yrityksen lääkäriasema hoitaa yhden väestöalueen palvelut. Miksi kunnat eivät tähän laajemmin ryhdy? Yksi syy tietysti on se, että työterveyshuollon osuus on noin 40 prosenttia arvoterveydenhuollon menoista suurimmissa kaupungeissa. Miksi kunnat laittaisivat lisää rahaan järjestelmään, jota työnantajat jo auliisti tukevat?

Lisäksi Suomessa on luotu pelon ilmapiiri yksityisiä yrityksiä kohtaan joko aiheesta tai aiheettomasti. Ruotsissa kerrottiin, että maan seuraavissa vaaleissa keskustellaan kiivaasti yritysten asemasta terveydenhuollossa. Verorahoja ei saa siirtää veroparatiisiin. Terveydenhuollossa kansan suosimia yritysmuotoja saattaisivat paremmin olla yhteiskunnalliset yritykset, säätiöt tai osuuskunnat.

Ilman sairausvakuutuksen ja valtion rahaa Ruotsin malli lienee mahdoton edes Suomen rikkaimmille kaupungeille. Tai sehän on tietysti täysin riippuvainen juuri valituista kuntapäättäjistä. Uudesta Oulusta saattaa löytyä rohkeutta uudistukseen.

Heikki Hiilamo
Tutkimusprofessori
etunimi.sukunimi@kela.fi

Hennamari Mikkola
Terveysturvan tutkimuksen päällikkö
etunimi.sukunimi@kela.fi