Omaishoito – puutteellisesti tuettu hoitomuoto

Created with Sketch. 18.1.2013
Created with Sketch.
Mattila Yrjö

Jaa

Viime marraskuussa Kelan seminaarissa tarkasteltiin omaishoidon nykytilaa ja kehittämismahdollisuuksia. Alustuksissa tuli esiin se, että järjestelmä ei ole vielä vakiintunut osaksi kuntien palvelujärjestelmää. Omaishoito olisi yhteiskunnan kannalta edullinen hoitomuoto, mutta järjestelmää ei hyödynnetä riittävästi. Suurin osa omaishoitajista tekee hoivatyötä ilman virallista omaishoidon tukea, vaikka hoidettavan tarve voisi sitä edellyttää. Lainsäädännön mukaan omaishoitaja on kunnan kanssa omaishoitosopimuksen tehnyt hoitaja. Tätä laajemmin omaishoitajaksi voidaan määritellä sellainen henkilö, joka pitää huolta perheenjäsenestään tai muusta läheisestään, joka sairaudesta, vammaisuudesta tai muusta erityisestä hoivan tarpeesta johtuen ei selviydy arjestaan omatoimisesti. Omaishoidossa voi olla kuka tahansa vauvasta vaariin, vaikka omaishoito usein mielletään vain ikääntyneiden hoitomuodoksi. Omaishoitoon kuuluu hoitoa, valvontaa, ohjausta ja avustamista, eli hoidettavan auttamista arjessa.  Monet toteuttavat omaishoitoa jopa toiselta paikkakunnalta käsin ja monet tekevät omaishoitotyötä ansiotyön ohella. Työssäkäyvien omaishoitajien määrä kasvaa ja tämä asettaa työelämänkin uusien tilanteiden eteen.

Järjestelmä on vielä aukollinen. Sitovia vaativia omaishoitotilanteita on Suomessa noin 60 000 ja kaikkiaan omaishoitajia on noin 300.000. Sopimuksen tehneitä omaishoitajia on kuitenkin vain 40.000. Miksi näin? Euroopan ihmisoikeuskomissaari kävi kesäkuussa 2012 Suomessa ja totesi raportissaan, että ”kunnasta riippuen asiakasmaksut vaihtelivat samoin kuin omaishoitosopimukset ja maksetut hoitopalkkiot. Kuntien vaikea tilanne nousi myös esille. Yksiselitteiset, selkeät hoidon ja palveluiden myöntämisperusteet tuntuivat usein puuttuvan. Komisaarin havaintojen mukaan kuntien välillä on eroja asiakasmaksuissa ja sopimuksissa. Johtopäätöksissään komissaari totesi, että kunnallisesta itsemääräämisoikeudesta huolimatta valtion on taattava hoidon minimitaso ja kustannusten kohtuullisuus eri kunnissa”. Komisaarin havainnot osoittavat, että tilanteet, asenteet ja talous vaihtelevat kunnittain. Aina ei tehdä sopimusta tehdä silloinkaan, kun kysymyksessä on sitova omaishoitotilanne.

Tulevaisuudessa omaishoito on väistämättä kasvava järjestelmä, koska asetettujen tavoitteiden mukaan laitoshoidossa on tulevaisuudessa vain 3 % yli 75 – vuotiaista. Tämä vastaa myös useiden ikääntyneiden toiveita. Ihmiset haluavat asua kotonaan luonnollisessa ympäristössä mahdollisimman pitkään jne.

Omaishoidolla voidaan siirtää tarvetta siirtyä kalliimpiin hoitomuotoihin. Tutkimusten mukaan omaishoito tuottaa vuosittain jopa miljardiluokan säästöt yhteiskunnan hoitokuluihin. Siksi onkin merkillistä, että omaishoidon asema on edelleen epävakaa ja selkiytymätön. Omaishoidon palkkiot ovat pieniä ja niitä verotetaan kohtuuttomasti. Omaishoitajat tekevät hoitotyötä kunnan puolesta, mutta heillä ei ole oikeutta samanlaisiin työterveyspalveluihin kuin kunnan työntekijöillä. Monilla omaishoitajilla on jopa vaikeuksia pitää lakisääteisiä vapaapäiviään. Palvelut omaishoidon tukemiseen ovat usein riittämättömiä. Omaishoidon tuki on sidottu kunnan määrärahoihin. Usein määräraha loppuu kesken vuoden.

Mitä sitten tulisi tehdä, jotta omaishoito voisi olla ratkaisu tuleviin ikääntymisen aiheuttamiin haasteisiin? Sosiaali- ja terveysministeriön ns. KOHO – työryhmä on valmistelemassa kansallista omaishoidon kehittämisohjelmaa. Työryhmän tuleviin esityksiin kohdistetaan paljon odotuksia. Mielestäni järjestelmän kehittäminen tulisi tapahtua alan järjestöjen, Kelan ja kuntien yhteistyönä. Järjestöt tuntevat parhaiten omaishoitajien tarpeet ja voivat siten tuoda ne sopivalla tavalla uudistustyöhön. Uudistuksessa kuntien ja valtion roolia omaishoidon tukemisessa muutettaisiin. Kuntien rooliksi tulisi edelleen tehdä hoitosopimuksia ja palvelusuunnitelmia. Niiden tulisi myös edelleen tukea omaishoitoperheitä palveluin. Järjestelmä rahoitus tulisi siirtää valtion vastuulle ja Kela voisi maksaa palkkiot. Rahoituksesta on monia vaihtoehtoja, mutta on selvää, että vain korvamerkitty, kohdennettu raha toisi järjestelmään sen tarvitsemaa vakautta ja pitkäjänteisyyttä. Muitakin hyötyjä saataisiin, kun kuntien kiinnostus tukea omaishoitajia palveluin todennäköisesti lisääntyisi. Nykyisiä hoitopalkkioita voitaisiin korottaa, mutta lopputulos olisi silti kustannusten kannalta plusmerkkinen. Omaishoito tuo aina säästöjä muihin hoitomuotoihin verrattuna.

Lähivuodet ratkaisevat onko Suomessa valmiutta tällaisiin määrätietoisiin ratkaisuihin omaishoidon vakiinnuttamiseksi. Omaishoidon tukikokonaisuuden parantaminen ja järjestelmän kehittäminen tulisi nähdä inhimillisenä sijoituksena ihmisten hyvinvointiin ja samalla myös säästötoimena, ei suinkaan kustannuksia lisäävänä. Omaishoidon parantamiseksi tarvittavat lisävarat ovat vähäisiä suhteessa järjestelmän vakiinnuttamisesta ja laajentamisesta koituviin etuihin.

Jos jaat nämä huolet ja ratkaisuehdotukset kanssani, niin ota ja vaikuta, että asiat etenisivät oikeaan suuntaan.

Yrjö Mattila
johtava tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi